Hei

 

Kolmatta viikkoa töissä. Viihdyn siellä, töissäkäyminen tuo oikeasti mielekkyyttä ja ryhtiä arkeen. Ehdin tekemään muutakin kuin pyörimään omissa ongelmissani. Työporukka on rento ja mukava. Tauolla on hauska jutella uusien ihmisten kanssa ja pelkkä ihmisten tervehtiminen aamulla tuo hymyn huulille. Minä kuulun johonkin normaalien ihmisten yhteisöön. Eikö olekin hienoa. Omanarvontunto vaikuttaa yllättävän paljon päivittäiseen vointiin. Hommia riittää sopivasti. Ei tule turhaa kiirettä eikä turhaa joutenoloa. Tehtävät ovat yksinkertaisia ja nopeasti opittavissa, joiden lomassa ehtii pohtimaan niitä näitä. Enimmäkseen positiivisia asioita kuten voimaannuttavia muistoja elämän varrelta. Pidän erityisesti kirjojen hyllyttämisestä ja teenkin sitä aina tilaisuuden tullessa. Jotenkin ajatuksetkin pysyvät kurissa keskittyessä etsimään teoksen oikeaa paikkaa. Vaivun hyllyttäessäni melkein transsinomaiseen läsnäolon tunteeseen. Nostan muutamia kirjoja kärrystä, tarkistan päällimmäisestä signumin, etsin teoksen oikean paikan, siirryyn seuraavaan teokseen, haen kärrystä uuden kourallisen kirjoja, tarkistan päällimmäisen... Illalla väsyttää oikeasti ja nukahdan nopeasti.

Jos töissä menee hyvin, niin kotona ei puolestaan mitenkään. En ole oppinut jännittämään ja pelkäämään yhtään vähempää. En edes haluaisi kotiin töiden jälkeen. Mielummin vaikka jäisin nukkumaan työpöydän äärelle. Notkun kaupungilla ja käyn kylässä tai elokuvissa. Hiippailen kotiin valmiiksi hermona tiiraillen naapureita ja kuulostellen telkan & musan ääniä jo rappukäytävässä. Kotona kuuntelen radiota tai musiikkia ja katson elokuvia tai tv-sarjoja kuulokkeet korvilla. Kuulen silti mummelin telkan hifikuulokkeiden läpi. En kestä. Enkä ole saanut käytyä kylässä mummelin luona. Tälle pelkäämiselle pitää tehdä jotain pikaiseen. Muutoin mä väsähdän kodissa asumiseen, en työssäkäymiseen. Mitenköhän se tulkittaisiin eläkelaitoksessa. Olisinko terve työkykyä ajatellen, jos selviän työkokeilusta, mutten vapaa-ajasta.

Epämiellyttävää kontrastia kotona olemiseen tuovat lisäksi kumppanin luona vietetyt viikonloput. En hermoile siellä pätkääkään. En häiriinny naapureista, nukun pahemmin heräilemättä ja lepään sanan täydessä merkityksessä. Muutoin suhteemme kipuilee, koska en pysty tarjoamaan kumppanilleni riittävästi läheisyyttä ja seksiä. En vaan pysty. Läheisyys nostaa useinmiten mieleen hellien tunteiden sijaan kauhua ja en-halua-muistaa muistoja. Vaikea tilanne. Jos kumppanini väsyy minuun, väsyn minä olemiseeni ja päädyn ties minne.

En kestä selkeästi lainkaan yksinoloa kotona. Muutos päinvastaiseen parin vuoden takaisesta, jolloin en kestänyt ihmisiä kuin humalassa. Muutos parempaan minusta. Jos voisin asua työn ohessa tutussa ja turvallisessa kodissa muutaman muun ihmisen kanssa, niin selviäisin melkein mistä vain ja alkaisin todella pitää itseäni melkein terveenä. Kaipa mä elän sellaista vaihetta, etten enää jaksa märehtiä aina vaan, enkä kipuilla alituiseen. Haluan pois tästä ahdistuksesta. Mutta voinko kutsua itseäni terveemmäksi, jollen kestä olla omassa kotona. Eihän ihmistä ole tarkoitettu yksin elämään ja olemaan. Ihminen on syntyjään sosiaalinen olento, joka kaipaa ihmisyytensä uusintaakseen toisia ihmisiä lähelleen. Minä taidan opetella olemaan jälleen ihmisiksi ja siksikään en osaa olla yksin omassa kotona. Äänet naapurista herättävät kahdenlaisia negatiivisia tunteita. Ensiksi traumaattisesti hajoneen persoonani lapsuuden kotona pelänneen minänä, joka vahtaa joka ikistä rasahdusta paetakseen tarvittaessa räjähtävää väkivaltaa. Toiseksi ihmisyhteisöä kaipaava minä, joka kaipaa tervehtyessään läheisten ihmisten pariin. Naapuriäänet herättävät kaipuun, jolle en voi mitään. Kadehdituttaa sellainen mitä en voi saada tänä keväänä. Vituttaa ja surettaa ja pelottaa ja ahdistaa.

Auringon paistaessa aamulla työmatkalla tai iltapäivällä kävellessäni kaupungin katuja jaksan uskoa tulevaisuuteen. Illat ja alkuyöt kotona ovat silkkaa helvettiä. Parannus sekin, koska vielä joku kuukausi sitten jokainen hetki muistutti pikemminkin rangaistusta.

 

- Johannes -