Hei,


Rampamieli ja Sirpaleeni kirjoittivat osistaan ja osien välisestä neuvonpidosta kauan ennen minua. Liityin minäkin joukkoon eilen. Myös muut dissosiaatioblogia kirjoittavat ihmiset ovat kertoneet osistaan ja sisäisistä neuvotteluistaan.

Kävin viime vuoden dissosiaatiopotilaiden terapiaryhmässä kaksi tuntia joka viikko melkein koko vuoden. Sielläkin puhuttiin usein osien keskinäisestä neuvotteluista. Tuntui, etten voisi saavuttaa koskaan moista itsetuntemusta, koska en tuolloin vielä edes hahmottanut osiani selkeiksi erillisiksi persooniksi. Lukiessani muiden bloggaajien edistymisestä osiensa kanssa tuntui uudelleen siltä, ettei minusta ole koskaan moiseen askeleeseen. Miten he tekevät sen.

Olin vasta aavistellut erilaisten tuntemusten, kehollisten oireiden ja muistinsirpaleiden keskellä häilyviä ääniä ja mielikuvia mahdollisista osistani. Kun alkoi äkkiä pyörryttää portaissa tai hengittäminen unohtui terapiassa sekä pelätessäni joka ilta keittiön pöydän äärellä istuessa tiesin jonkin reaktiomallin tulevan esiin, koska osa itse muistoineen ei pääse ääneen tai ei osaa ilmaista itseään muilla tavoin. Mutten osannut tai uskaltanut tavoittaa ääneenpyrkivää osaa. En ollut valmis. Enkä ole vieläkään kuin alussa. Tiedän tavoittaneeni vasta pienen osan osistani. Suurin osa pysyttelee vielä hiljaa tai ei saa lupaa esiintuloon Suojelijalta. Joistakin tiedän vasta ääriviivat tai olemuksen kuten Ruumiinosistani.

Uskon, ettei vuoropuhelua tai esiintuloa voi pakottaa ilman uudelleentraumatisoitumisen vaaraa. Siksi edistys tapahtuu ajallaan ja varmasti tuskallisen hitaan tuntuisesti, koska haluaisin tervehtyä nopeasti päästäkseni elämään normaalia eheää elämää ilman jatkuvaa tuskaista ongelmaisuutta ja rampauttavaa pelkoa sekä pakonomaisia toimintamalleja.

Yritän sanoa sinulle, jos olet dissosiaatiopotilas, muttet ole vielä päässyt näin pitkälle, että aikasi tulee. Älä huolehdi liikaa. Kun osasi, mahdolliset suojelijat ja vartijat, sekä sinä itse koette olevanne valmiita osat rohkenevat tulemaan esiin tietoiseen mieleen. Kukin omilla tavoillaan. Osa kenties selkeänä puheena pään sisällä, osa sinun oman puheen tai kirjoittamisen ja piirtämisen kautta, osa mielikuvina ja muistoina sekä osa kehollisina tuntemuksina. Jotkut tavoilla, joita minä en osaa kuvitellakaan. Moni noina kaikkina samaan aikaan.


Heh. Puhuin ristiin. Onhan osa osista päässyt esiin aina, vaikken olekaan tunnistanut tai sinäkään et ole tunnistanut oireita tietyn osan vastuulle. :) Pointti siinä, että alkaa pikkuhiljaa tunnistaa tiettyjä viestejä tiettyjen osien viesteiksi, jolloin voi alkaa puhumaan tai viestittämään jotenkin muutoin juuri näille tietyille osille.

Moni, varsinkin ei-dissopotilas, voisi kysyä ja varmasti kysyykin lukiessani minun ja muiden tekstejä mistä tiedän / tiedämme löytäneemme osia emmekä vain keksineemme asioita rikkaan mielikuvituksen avulla. En osaa selittää. Minä tiedän milloin kuulen tai aistin aidon dissosiatiivisen osan ja milloin muistan todellisen muiston fantasian tai tarinan sijaan. En ole sillä tavalla hullu, että keksisin asioita päästäni väittäen niitä todeksi. Olen harhainen ja kuulen jopa harhaääniä harhaisista kehollisista oireista puhumattakaan, mutta ne ovat aina totta minulle minun subjektiivisessa maailmassani ja nimenomaan dissosioituneiden osien esiintuomia viestejä todellisuudesta johon he ovat juuttuneet auttaakseen arkiminääni selviämään aikoinaan ylivoimaisista ja hengenvaarallisista tilanteista. Koska viesti on sinällään totta, täytyy myös viestinlähettäjän olla olemassa. Kranaattikauhussa on kysmys täsmälleen samasta asiasta. Vaikkei potilas enää olekaan rintamalla, saattaa pakoputken paukahdus laukaista traumamuiston ja saada potilaan heittäytymään maahan keskellä vilkasta kauppakujaa. Kyse on harhasta, totta, mutta sisäisesti todellisesta maailmasta. Kuulen usein öisin radiopuhetta, koska sekin liittyy hyväksikäyttöön ja väkivalta tilanteisiin. Vaikka ääni on sinällään harhaa, on se totta minun osalleni, joka kantaa kyseistä muistoa ja pelkästään kieltämällä äänen kieltäisin myös sitä kantavan osan, mikä ei auttaisi perimmäiseen ongelmaan millään tavalla. Ainoa tapa edistyä on oppia tunnistamaan ääntä kantava osa ja saada hänet tiedostamaan, etten enää elä samassa tilanteessa ja että osa voi jo luopua tuskaisesta muistostaan ja sulautua turvallisesti minuun. Sulautuminen tuntuu minusta vielä yhtä mahdottomalta kuin osien tunnistaminen puoli vuotta sitten. Tiedän senkin olevan joskus edessä, eri osilla varmasti eri aikoihin ja kenties jotkut osat jäävät erillisiksi loppuelämäkseni, mutta tietäen, ettei minua enää uhkaa minkäänlainen vaara. Odotan juuri nyt eniten sitä, että saisin kaikki voimavarani ja taitoni käyttöön halutessani. Tähän saakka esim. kirjoittaminen on riippunut aina siitä, että juuri tietyt osat ovat esillä ja tietyt poissa häiritsemästä. Se mitä voin tehdä, riippuu sattumanvaraisista tekijöistä, joita voin toki edistyessäni kontrolloida myös kontrolloimalla ympäristöäni eli osia esiin herättäviä tekijöitä poistamalla ja välttämällä.

En tiedä osasinko selittää tätä kaikkea ymmärrettävästi. Toivottavasti tästä oli sinulle jotain iloa. Minulle oli kirjoittamisesta. :)

Eilinen ääneentulojen vyöry osoittautui tavattoman raskaaksi. Pääsin ylös vajonneesta lamaantuneisuudesta vasta seitsemän jälkeen illalla. Olen silti tyytyväinen saavutukseeni. Kannatti.


Voi hyvin toivoo


- Johannes -