Huomenta


Vietin maanantain, tiistain ja keskiviikon kummallisissa fiiliksissä. Erityisesti keskiviikkona tuntui aivan normaalilta. Muistin millaista on olla terve. Ajatella vapaasti, suhtautua tulevaisuuteen positiivisesti, puuhailla iloisena ja energisenä. Pohdin jopa palaavani töihin heti syyskuun alusta. Terapeutti toppuuteli mua eilen, että pitäisi viettää ensin kaksi kuukautta yhtenäistä hyvää aikaa ennen kuin kannattaa palata töihin. Puolikuntoisena paluu olisi ymmärrettävästi katastrofi, joka johtaisi takaisin lähtöruutuun. Minä haluaisin takaisin ihmisten ilmoille, etten olisi enää sairas. Mutta täytyy yrittää pysyä kärsivällisenä, odottaa riittävän pitkään.

Noi kolme hyvää päivää loivat minuun vahvaa tulevaisuususkoa. Tästä selvitään. Saan kokea toisinaan kenties kokonaisia hyviä viikkoja. Hyvinä päivinä saa voimisteltua pidemmän kaavan mukaan, katsottua peiliin, josta näkyy tavallinen mies, eikä läskistynyt luuseri.

Terapeutti suositteli etsimään positiviisia rutiineita ja elämänhalua ylläpitäviä rakenteita elämääni. Päätin yrittää absolutismia, mutta se kesti ainoastaan kolme päivää. Tyypillistä perfektionistista ajattelua minulta, yrittää liian ankaraa muutosta, johon ei kykene ja pääsee pettymään itseensä. Ei musta ollut tähän. Eihän minusta mihinkään. Terapeutti kertoi perfektionistisen ajattelun olevan tyypillistä masennuspotilaille. Se ilmiselvästi ylläpitää liian korkeine tavoitteineen epäonnistujan omakuvaa. Oi, Satie soi.

Taidan laittaa tässä välissä itselleni kevyen kasvislounaan.

Vapaan kultti4003.jpg keittymistä odotellessa...


Huomasin pohdiskellessani rakenteita, että minulla on jo kaksi onnistunutta juttua, joista saan mielekästä rutiinia ja onnistumisentunnetta. Toinen useimpina viikonpäiviä toistuva voimistelu. Vähittäinen lihaskunnon palauttaminen, jotta jaksaisi uskalluksen noustessa jopa uimahalliin aamu-uinnille taikka metsälenkille. On ollut ilo huomata jaksavansa useampia etunojapunnerruksia jne. Toinen viime lauantaina aloittamani vähähiilihydraattinen ruokavalio. Luulen ton vaikuttaneen piristyneeseen mieleeni. Ettei ahda sisäänsä kuolettavaa pommia, josta pitää herätä eloon kahvi- ja sokeripommilla. Suhtaudun ruokavaliooni joustavasti eli sallin itselleni viikonloppuna Hesassa ja juhannuksena poikkeuksen normaaliin. Hesan intialaisia/nepalilaisia ja juhannuksen grillailua odotellessa. Nam. Keksin varmaan jossain vaiheessa kolmannen rakenteen. Taidan jo arvata sen olevan baarissa juomisen vähentäminen eli väliin ykköstä & vettä kuten eilen.

Mä en kestä mun käsien tärinää. Valkosipulin kynnet ja muut pienet tippuu haarukasta minne sattuu enkä saa veistä osumaan minne haluan. Perkele!

Olipa taas hyvää ruokaa.

Eels: Your Lucky Day in Hell

Magalonna kirjoitti Hullun lailla blogissaan liiallisesta kiltteydestä ja toisten huolehtimisesta itsensä kustannuksella otsikolla kiltteydestä kipeä. Kovin tuttua minulle ja puimme juuri tätä ongelmaa kuluvan viikon molemmilla terapiakäynneillä. Olin Magalonnan lailla ylikiltti lapsi. Vanhemmat kertovat ylpeinä, etten itkenyt lainkaan vauvana/lapsena. Hymyilin kuulemma aina. Hävisin kuulemma kaksisvuotiaana pariksi tunniksi ja löydyin yksin iloisena hyräilemästä pilkkopimeästä pyöräkellarista. Joko tarina heittää tai sit olin oikeasti omituinen. Kouluaikana käyttäydyin todella hienosti kaikkien taiteen sääntöjen mukaan: "Kyllä, kiitos, olkaa hyvä jne". Eikä vanhemmille olisi voinut sanoa EI missään asiassa, osoittaa mieltään heitä vastaan saatikka olla heille vihainen. Sellaisesta sai selkäänsä. Omalle tahdolle ei ollut tilaa, enkä kyennyt puolustamaan itseäni. Vielä lukioiässä en voinut ostaa itseäni miellyttäviä vaatteita, vaan vanhempien mielestä edustavia. Etteivät he joutuisi häpeämään jälkikasvuaan.

Olen alentanut itseäni koko ikäni. Joku muu on aina parempi kuhunkin tehtävään tai työpaikkaan. Luovutan kilpailun aina ennen lähtölaukausta. Joku muu tarttee tätä enemmän kuin minä, ei mulla väliä. Kannan ystävieni murheet, maailman murheet. Autan, kannustan, kuuntelen, otan osaa. Tästä syystä olen erinomainen asiakaspalvelija ja pidetty opetustilanteissa. Olen loppumattoman kärsivällinen ja saan hankalat asiakkaat rauhoittumaan olemuksellani. Olen oppinut vasta viime vuonna asettamaan joitakin rajoja itseni turvaksi. En vastaa aina ystävieni ongelmapuheluihin, en lähde kaikkeen mukaan, saatan jopa ajatella itseäni.

Mulla ei ole kovinkaan kummoista opiskelu- tai työhistoriaa, koska jätän melkein kaiken kesken, en ota vastaan minulle tarjottuja hienoja työpaikkoja, en pyri etenemään työuralla, koska en voi uskoa jonkun pitävän mua oikeasti pätevänä, älykkäänä ja idearikkaana toimijana. Yhtenä esimerkkinä monista musta alettiin kouluttaa nuorena kesäbaarimikosta ravintolalle toista ravintolapäällikköä, koska olin hyvä työssäni, mutta mitä mä teen. Eroan! Saatan suorittaa vuoden vaikka tiedotusopin perusopintoja erinomaisin tuloksin kurssin älykkönä, mutta jätän sit viimeisen esseen kirjoittamatta, enkä saa todistusta. Niin tyypillistä minulle. Eihän tässä ole mitään järkeä. Ei mitään. Pitäydyn vääristyneessä omakuvassani, jotten vaan menestyisi elämässäni.

Uskon Exäni Suorittajan päättäneen juuri tästä syystä, etten ole sopiva hänen tulevien lastensa isäksi. Itkettää. Surettaa. Hänellä onkin ihana, menestyvä Aviomies ja ne lapset ja pääsen huomenna ihailemaan heidän uuttaa asuntoansa. Huokaisen.

Eilisilta sujui tämän saman kaavan mukaan. Moira soitti. Kertoi Olennon olevan hieman alakuloinen. Soitan Olennolle ja pyydän terassille. Ilahtuu ja tapaammekin hetikohta. Kuuntelen, yritän lohduttaa, kerron omista vastaavista tilanteista, nauramme ja aikaa kuluu pari tuntia. Olento lähtee kotiinsa laittaan ruokaa. Mä jään tyhjentään ykkösolutpulloa. Pöytään tupsahtaa entinen yhteisönaapuri, poikani parhaan lapsuudenystävän äiti Rastatukka itkuisena, kännissä. Ei jaksa köyhän matalapalkkaisen hoitsualan yksinhuoltajaäidin elämää, itkee myös eroaan lastensa isästä. Ei ole rahaa ruokaan. Kuuntelen, lähden mukaan toiseen baariin Rastatukan tarttuessa käteeni: "Johannes, mun pitää mennä Taiteilijaräkälään, tule kerrankin mukaan tapaan ihmisiä." Katsoo anovasti. Lähden mukaan, vaikka tekisi mieli polkea kotiin saunoon ja rauhoittumaan huomiseen. Kävelemme käsi kädessä kadun yli kohti Teeräkälää. Tiskille. Otan tuopin, Rastatukka ottaa tuopin, ei saa pankkikorttilaitetta humalaltaan toimiin, autan häntä, istuudumme, puhumme, kuuntelen, katson hänen kyyneleitään. Huolehdin.

Liitymme tupakkapuolelle muun seurueen pöytään. Siellä istuu vanhaa hippikööriä ylen päissään ja osa päissään & pilvessä. Huoh. En mä halua näitä ihmisiä enää elämääni. Istun silti, kittaan lisää kaljaa ja ykköstä. Laulamme vanhoja iskelmiä, taistolaislauluja ja Erika-marssia. Joku kuuskymppinen rastahippi kiinnittää mun huomion koko illaksi. Mikä tyyppi. Millaista hänen elämänsä lienee. Seuraan kasvoja, rujoja, rikkinäisiä ihmisiä. Halaan Hullumiestä. Hän vouhkaa aina tavatessamme talonvaltauksista, vallankumouksesta, nauraa makeasti, silmänsä ruohopään silmät. Olisin mä mieluusti kuunnellut hänen soittavan ja laulavan karhealla äänellään Se-yhtyettä, Pelleä, Ratsiaa, mutta henkilökunta ei suostu antaan hälle Teeräkälän skittaa. Haluavat kotiin, soitan heille taksin, huolehdin, et nyt se taksi tuli ja eikös sunkin pitäs jo nousta kun muut oottaa. Minä huolehdin. Poikkean vielä yhdelle Kantakuppilaani törmäten tupakkipenkillä Heavynaiseen. Jään jutteleen. Jutteleen.

Eels: I Need Some Sleep

- Johannes -

P.S.
Mua tullaan hakeen viiden minsan kuluttua tätini luokse.
Laitan musalinkit myöhemmin. Eelsiä.