Moro

Mä se jaksan nukkua nukkumasta päästyä. Heräsin tälle päivälle vasta puoli viiden aikaan iltapäivällä. Mikä lie takapakkiviikko, lauantain überkänni painaa ja matalapaine tuppaa mielenkin alakuloon. Ei jaksais mitään, tiskit ja pyykkivuoret kasvaa inhottavan korkeiksi, eikä jääkaapista löydy kuin leivänpäällisrasvaa. Kauppaan pitäisi muutaman euron kanssa.



Heräsin mä aamulla ja innokkaana katsoin THE END OF SUBURBIA: Oil Depletion and the Collapse of The American Dream -dokumenttielokuvan jatkaakseni eilistä aihetta. Tässä pyöritettiin samoja aiheita ja faktoja kuin kahdessa edellisessä elokuvassa, mutta tällä kertaa lähinnä yhdyskuntarakenteen näkökulmasta. Kuinka USA:ssa kehittyi nukkumalähiö-idea toisen maailmansodan jälkeen omakotitaloina toteutettuna ja täysin henkilöautoliikenteen varaan rakennettuna. Toi on jokaiselle tuttua amerikkalaisen populaarikulttuurin välityksellä. Hulppeat toisensa kaltaiset talot, pihalla useampi auto ja jossain aina mättää, kuten upeassa American Beauty -leffassa. Ongelmaksi muodostuu täysin epäkelpo yhdyskuntarakenne siinä vaiheessa kun öljyn hinta räjähtää pilviin ja öljyn saanti tyrehtyy. Ihmiset eivät pääse töihin, kouluihin, Wal-Martteihin, eivätkä yhtään minnekään muuallekaan. Eikä heillä ole energiaa asuntojensa lämmitykseen ja mikä pahinta USA:lla ei ole minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden varalle poisluettuna Bushin hallinnon sotilaallinen ratkaisu eli miehittää maailman viimeiset suuret öljykentät ja ylläpitää kerskayhteiskuntaansa jatkuvan epäsymmetrisen sodan hinnalla. Heidän lähiönsä ovat vielä niin löyhästi rakennettuja, että minkäänlaista toimivaa joukkoliikennettäkin on vaikea rakentaa, eikä se tietenkään sovi amerikkalaiseen ideologiaan vapaasta matkustamisesta minne vaan ja milloin vaan käytännössä ilmaisella bensalla.



Ongelma tullee koskemaan myös meitä täällä lintukolossa, vaikka pääministerimme niin kovasti kaipailikin jokaiselle suomalaiselle samanlaista vääristynyttä lähiömaaseutuasumista kuin jenkeille. Jossain vaiheessa on pakko purkaa kaikki automarketit ja palata korttelimaitokauppoihin, lähipikkukouluihin, jne. jne. Pääsisitkö sinä töihin tai kouluun ilman autoa?



Huomaan kaksi asiaa:
1. Olen pitkästä aikaa innostunut jostain aiheesta. Sinänsä positiivinen merkki.
2. Mitä enemmän mennyt ympäristötietoisuus palaa mieleeni sitä enemmän pohdin yhteiskunnasta vetäytymistä erämökin rauhaan. Tämä vahvistaa depressiivisiä luovuttamisen ja eristäytymisen ajatusmalleja.

Toivon, ettei minulle käy kuten ensimmäisen vakavan masennuksen kohdalla: Luovun kaikesta ryhtyen drop out punkkariaktiiviksi rakentamatta tilalle mitään elämää kannattavia perusteita. Mä elin tuolloin yhteiskunnan tuella tietoisesti työttömänä, enkä mielenterveyden horjuessa jatkanut enää edes aktivismia, vaan pakenin luonteeni mukaisesti romaanien ja historian maailmaan lukien järkyttäviä määriä kirjoja toisensa perään. Olen usein ajatellut hakeneeni alitajuisesti mahdollisemman synkkää ja epätoivoista viitekehystä eli linkolalainen selviytymisstrategia ekokatastrofin edessä yhdistettynä punkmaailman kyyniseen No Future -ajatteluun. Silloin minun ei tarvinnut epäillä olevani itse sairas, vaan syyttää ympäröivää maailmaa pahasta olostani, vahvistaen kokous kokoukselta ja artikkeli artikkelilta epätoivoa myös oman pääni sisällä. Olenko vaipumassa samaan kierteeseen? En usko, mutta se ajatteluttaa ja pelottaa minua. Silloisesta poiketen osaan arvostaa itseäni ja kanssaihmisiä, maailmankuvani ei ole enää kyyninen, ortodoksinen usko luo minuun luottamusta rakkauteen perimmäisenä voimana ja osaan kyseenalaistaa itseäni aiempaa paremmin. Luulen selviäväni paremmin.

Hei mä saattaisin onnistua mun elämässä! Eikö olekin hurja ajatus. Alkaa ihan pyörryttää.

Toisaalta mä elin suht onnellisessa parisuhteessa täysin streittinä kasvissyöjänä. Voi kunpa olisin silloin jaksanut etsiytyä johonkin eettisesti kestävään työhön, mutta eihän minusta ollut siihen masennukseni tähden. Minua pyydettiin mukaan mm. vihreiden toimintaan ja olinkin yksissä vaaleissa ehdokkaana ja minulta pyydettiin tekstejä, joita en koskaan kirjoittanut. Pidin vihreitä kertakaikkisen saamattomana (sic!) näpertelijäporukkana. Sitä he ovat vieläkin, mutta eipä mikään radikaalimpi liike saisi kannatustakaan. Pitäisikö minun uskaltaa luottaa hyvän palaamiseen. Ehkä minä löytäisin toisen suuren rakkauden elämääni, ehkä minä jaksaisin ryhtyä jälleen päihteettömäksi ja ehkä minä voisin omalla pienellä panoksellani aktivoitua ympäristäasioissa.

Summa summarum
Minun pitäisi malttaa tällä kerralla rakentaa itselleni sopiva miellyttävä elämä. Uraraketiksi minusta ei ole, mutta jotain pientä. Ei pitäisi hätiköidä, pitäisi odottaa terapia loppuun, suunnitella ja mikä tärkeintä jaksaa luottaa itseensä. Hitaasti hyvä tulee.

Se Route 66 ennen kuin bensa loppuu ;)

- Johannes -

P.S.
Aion vastata yöllä kommentteihin. Osuvia olivat jälleen. Kiitos kommentoijille!