Vaikea aloittaa.

Aloitettava siis kiertoteitse hieman kauempaa.

Sotilaan raskaat saappaat rapisevat karkealla hiekkatiellä askeltaessa. Musta sarkainen asetakki hiostaa ja konepistoolin hihna painaa vasenta olkaa. Oikea käsi lepää hieman koukussa aseen piipulla, joka tuoksuu öljyiselle metallille. Sormet puristavat metallia tutussa turvaa hakevassa otteessa. Piippu ei ole kuuma vaan sopivan helteisen lämmin. Sillä ei ole ammuttu viikkoon ketään kohti. Aseen tuoksu sekoittuu rasvatun nahan ja asetakkiin pinttyneen maan, mullan ja kehon tuoksuun. Vasen käsi nojaa lempeästi Naisen hartioilla.

En minä pysty tähän. "Kirjoita, kerro meistä. Minusta ja Rakkaastani." Sotilas sanoo pääni sisällä. Mutten osaa. En saa kirjoittajaosaa esille. Hän ei halua osallistua.

Mulla on kaapissa Sotilaan asetakki, suikka, paita, housut, saappaat, henkselit, villasukat, arvomerkit ja mitalit, huoh. Aseen möin pois rahapulassani. Se nojasi ennen seinää vasten mun ikonilipaston vierellä. Tärkeimmät toistensa vierellä. Rakkaus ja Kuolema. Ymmärrän nyt miksi olen laittanut tavattoman paljon rahaa symboleihin, joilla Sotilas on halunnut kertoa minulle itsestään ja halutessaan kokea itsensä turvatuksi ikiomine esineineen. Saappaat kulutin melkein loppuun pitäen niitä päivittäin melkein kymmenen vuoden ajan. Hyvät saappaat. Asetakkikin on jo käytössä pahasti kulunut.

Sotilas on juttunut tuohon hetkeen. Hänellä on menneisyys, jonka jakaa Kuolema ja hänen astelee kohti tulevaa, jonka jakaa Kuolema. Hän muuttuu Kuolemaksi, mutta Kuolema ei uskalla toivoa voivansa palata Sotilaaksi. Ei enää rintamalla. Väistämättömän tuhon edessä on helpompaa kun ei toivo mahdottomia. Ainoa tapa selviytyä on alistua kohtaloonsa, pitää itseään kuoleman omana, Kuolemana itsessään. Sotilas palaa hetkessään viikon lomalta Rakkaansa luota. Hän onnistui unohtamaan ainaisen rintamalla vallitsevan ahdistuksen, pelon, tuskan ja kuoleman. Hän lepäsi Rakkaansa sylissä, suukotteli ja rakasti ottaen vastaan lämpöä ja rakkautta. Hän saunoi antaen pestä selkäänsä, istui laiturilla kesäyön hiljaisuudessa Rakkaansa käsi kädessään äänettömyyttä rauhallisesti kuunnellen. Mutta hän tietää, ettei palaa enää koskaan, että Naisen kehon lämpö katoaa lopullisesti viimeisen epätoivoisen ja itkunsekaisen halauksen myötä. Puristuksessa, johon olemassaolo tiivistyy, josta on vaikea luopua ja kävelemään lähdettyään ei enää pysty katsomaan taakseen, jottei vajoaisi polvilleen. Eron jälkeen maailmassa on enää hikisiä pelokkaita miehiä, karkeita huutoja, valitusta, jylinää, pauketta ja rikinkatkuista savua, jaksamista, jaksamista, hukkaan heitettyä urheutta ja kaikilla miehillä otsassa hopeinen kuoleman sinetti.



En pysty kirjoittamaan Kuolemasta. Silmissä sumenee, sydän hakkaa rinnassa, verenpaine kohoaa ja jalat menettävät otteensa lattiasta. Mun täytyy nojata voimallisesti pöytää vasten, jotten vajoaisi Kuoleman todellisuuteen. "En halua, en halua, en palaa sinne. Älä vie meitä sinne. Kuolema. Armahda meitä." Ei hän osaa. Hän on suunnattoman vanha, liikaa kokenut, kaikki tunteet itsestään tappanut, pelottavan älykäs, johdonmukainen ja tarmokas. Hänen maailmassaan on vain tehtävä, tehokkain tapa suorittaa tehtävä ja koettaa saada levättyä hetki ennen seuraavaa tehtävää. Lepokin ainoastaan sammumista olemattomuuteen ainaisesta unenpuutteesta johtuen. Hän elää veitsen terällä vain hippusen romahduksen yläpuolella. Hän ei osaa elää muutoin. Jollei hänelle anneta tehtävää, hän ehdottaa itse öistä partioretkeä vihollisen linjoille. On toimittava, aina vain toimittava, katkeamatta.

Kuolema ei ota vankeja. Hän ampuu aina tappaakseen. Jopa ruumiita, jos epäilee elämän vielä hengittävän niissä viimeisillä rippeillään. Hän ampuu jopa omat vaikeasti haavoittuneet, kävelemään kykenemättömät. He hidastaisivat tehtävän suorittamista. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on armoton, mutta armottomuudessaan reilu ja tasapuolinen.



Löysin Kuoleman keskiviikkoyönä. Olin väsyttänyt itseni liiallisella puuhaamisella yhdistystoiminnassa ja tiesin hommien jatkuvan ensi viikkoon. Katsoin Game of Thronesin toisen tuotantokauden jaksoa, vaikka olin jo kertaalleen päättänyt jättää sarjan sen ollessa minulle liian rankka. Mutta Kuolema oli jo ohjaksissa, hän on ainoa, joka voi ohittaa jopa Suojelijan, joka myös pelkää häntä, kuten kaikki muut osat Sotilasta lukuunottamatta, joka on puolestaan lähinnä alistunut vääjäämättömälle. Sotilas kantaa Kuoleman tunteita ja inhimillisyyttä, jotka olisivat rintamalla vain painolastia.

Sarjassa eräs päähenkilö lyö taistelussa soturin, joka paljastuu naiseksi ja hänen pitäisi tappaa nainen, koska sissiretkellä ei voi ottaa vankeja. Hän ei sa tehtyä sitä. Menin ihan sekaisin. "Mikä surkea raukka miehenkuvatus. Saatana. Tapa se. Tapa se. Ei armoa. Pilaat tehtävän!"



Ymmärsin kuka saa minut jaksamaan. Suorittamaan hulluna opintoviikkoja, paahtamaan töissä, lupaamaan mahdottomia, sitoutumaan ylivoimaiseen, lukemaan tietokirjoja toisensa perään, kävelemään vielä viimeiset viisi kilometriä, vaikka jalat ovat muuttuneet lyijyksi jo aikoja sitten. Kuolema. Muut osat pelkäävät ja kunnioittavat häntä, hänelle ei voi sanoa ei. Hän pitää kaikkia muita osia paitsi Sotilasta rääpäleinä ja haluaisi heistä eroon.

Unohdin seuraavana aamuna ensimmäistä kertaa terapian. Onneksi olen laittanut kaikista menoista hällärin puhelimeen. Unohtaisin muutoin suurimman osan. En olisi halunnut mennä. Menin kuitenkin. Terapeutti kaivoi Kuoleman esiin. Hän näki taas kerran jonkun suuren olevan tuloillaan. Voi, että oli vaikeaa ja kuormittavaa. En kuullut kunnolla kaikkia terapeutin lauseita. Koen aina samat keholliset reaktiot tuskaisia osia löytäessä. Huojennun, avaudun vereslihalle, kaikki lihakset rentoutuvat melkein käyttökelvottomiksi, puhe käy vaikeaksi, näkö ja kuulo sumenevat. Tuntuu yhtä aikaa kevyeltä ja raskaalta. Kuin olisin laskenut hartioilla kantamani kiven maahan istuen täysin loppeenuupuneena maassa jaksaen juuri ja juuri hengittää tyytyväisenä levosta. Vihdoinkin vapaa.

Purskahdan melkein itkuun. Kuolema taistelee, jotta Sotilas voisi rakastaa. Hän puolustaa Sotilasta. Hän kuolee, jotta sotilas voisi elää, jotta sotilas voisi istua öisellä laiturilla Rakkaansa vierellä. Ilman Kuolemaa minusta, meistä kaikista olisi tullut kuoleman omia.

- Johannes -


Raskain asia. Lapsuuteni sankari aina reilu isoisäni oli SS mies ja kaukopartioupseeri. En tiedä voinko muistaa ja onko muistettavaa. En ole vielä valmis totuuteen oli se kummanlainen tahansa.