Kenties ikinä koskaan paras albumi. Mun mielestä. Prosessiini liittyy yhä vahvemmin menneen persoonani esiinkaivuu musiikin kautta. Kuuntelin lapsena ja murrosikäisenä lähinnä klassista ja harmitonta rockenrollia kunnes riparikaveri tyrkytti mulle seuraavan Pink Floydin levyn. Laitanpa sen soimaan. Hetki ...



Sysyphuksen alku. Kylmät väreet hiipivät edelleen selkäpiitä myöten. Mun maailma mullistui kerralla. Kuvioihin astuivat Doors, Dylan, Hendrix, Joplin, Young et cetera. Sekä tietenkin sen ajan hämynuorten kirjallisuus kuten Ginsberg, Hesse, Kerouac, Saarikoski et cetera ja pahoille teille johtavana lieveilmiönä rappioromantiikka. Eipä kulunut kuin vuosi mun ekasta humalasta kun vedin jo LSD:tä ulkomailla. Romahdus oli nopea, mutta onnekseni elämänhaluni on aina pitänyt mut raiteilla, enkä ole suistunut juopoksi taikka narkkariksi, vaikka flirttailenkin kuoleman/turmion kanssa aina depressiokausina. Ystäviä kuoli ympärillä ja osa on edelleen hengissä, mutta elämänsä menettäneinä päihderiippuvaisina. Törmäsin vuosikymmenenvaihteessa ekaan tyttöystävääni. Hän heilui kännissä saman rokkiporukan kanssa. Huh. Symbolisena anekdoottina joku porukoistansa avasi kuoharipullon (vietimme vappua) ja korkki lensi taivaalle tippuen suoran mun päälaelle. Kops. En olisi muutoin huomannut koko sakkia. Emme olleet tuntevinamme. Miksiköhän. Ehkä hän häpesi itseään ja minä ylenkatsoin. Tänään kenties toisinpäin.



En ole koskaan onnistunut saamaan kiinni yhteiskunnasta siis työurasta, perhe-elämästä ja sen sellaisesta tavoiteltavasta. Sattuu pirusti. Suurin osa menneistä ystävistä ei tietenkään kuollut, vaipunut moniongelmaisiksi, vaan jätti elämäntavan taakseen gradun myötä. Opiskeluaikana solmitusta avoliitosta valmistumisen myötä avioliittoon, töihin ja perheen kanssa rivaripätkään. Mäkin olisin halunnut elää normaalin terveen elämän, mutta pyristelen edelleen kahden ääripään välissä. Hetkittäin itken epäonnnistumistani, hetkittäin tiedän, etten voisi sopeutua rivarielämään. Pahimpina hetkinä vedän kännin räkälöissä seuraten luusereita tuntien itseni onnistujaksi heidän rinnallaan. Silti, jokin siemen minussa kadehtii heidän hidasta kuolemaansa ja luovuttamista, mihin en kykene. Siihenkään.



En edes tiennyt sairastavani depressiota vuosikymmeneen. Sitten yhtenä kirkkaana juhlapäivänä keinuessani asuinyhteisömme keinussa parhaan ystäväni vaimon sylissä tajusin sairauteni ja perimmäisen syyn siihen. En nyt tarkoita kotona vallinnutta väkivaltaa ja henkistä tasapainottumuutta enkä edes koulukiusaamista, vaan erästä tapahtumasarjaa.



Alkaa itkettää. Tarvitseeko minun kertoa tämän enempää. En kykene muistamaan, en halua muistaa, silti muistot pyrkivät ajoittain pintaan. Silloin mä kuolen fyysisesti. Henki salpautuu, sydän hiljenee, paleltaa mielettömästi, oksettaa, sattuu ja kuulen ääniä, menetän ajan ja paikan tajun, en tunne mitään. Kuolen faaraona sarkofagissa.



Jos ehdin tajuta mihin ollaan menossa, turvaudun valitettavan usein päihteisiin. Käyn kilpajuoksua muistojen ja aivojen turruttamisen välillä. Yleensä mä voitan. Mä pystynkin vetään tossa tilanteessa vinkkupullon viiteen minuuttiin. On kiire. Kiire pelastua oikealta kuolemalta, joka seuraisi, jos muistaisin.

Minun piti kirjoittaa ihan muusta.



Hiipivän hulluuden Marian blogin herättämistä ajatuksista.

Asuinyhteisöstä, jossa elin monia vuosia poikani ja poikani äidin naapurissa. Turvallisessa ympäristössä. Oikeasti henkisesti rakentavassa paikassa. Muutin pois. Aina mä 'muutan pois' jos alkaa tuntua onnelliselta. En ole ansainnut onnea. En minä mitään ole ansainnut kuin miellyttää muita. Ohjenuorani.

Meine Ehre heisst Treue!

- Johannes -

Sain vihdoinkin Kelalta rahaa. Ostin kaapit täyteen peruselintarvikkeita, mutten ole siltikään syönyt lämmintä ruokaa kuin eilen. Mä joko nukun päivän yli tai istun valveilla, mutten jaksa laittaa ruokaa. Söin kunnolla viimeksi tapanina. Ei vaan tee mieli.

Oi. CAREFUL WITH THAT AXE, EUGENE.