Hei


Miten kuvailisin miltä minustaa tuntuu ja miten koen jonkin osan tai osien noustessa esiin ja tietoisen aikuisen minän vajotessa alas syvälle sisimpääni. Huomaan sanojen hakemisen ja aloittamisen olevan vaikeaa. Minulla ei oikein ole sanoja tälle. Kokemus riippuu myös siitä minkä osan tai osien valtaan vajoan. Mieleni on jakaantunut aikuisen tietoisen minän lisäksi lukuisiin eri ikäisen minun vauva, pikkulapsi ja lapsiosiin, jotka ovat ottaneet kantaakseen minulle hengenvaarallisia kokemuksia. Ne ovat siis juuttuneet jonkin tietyn tapahtuman, tehtävän tai tunteen kantajiksi. Niiden maailmassa ei ole paljon mitään muuta. Kohdatessani jonkin ulkoisen herätteen tai mielensisäisen liikahduksen, saattaa jokin tai useampi tällainen osa herätä esiin pyrkien ottamaan haltuunsa sekä mun mielen että kehon. Kokemuksen tekee useinmiten hallitsemattomaksi ja sekavaksi se, että esiinpyrkiviä osia saattaa olla useampia samanaikaisesti ja aikuinen mieli koettaa luonnollisesti puolustautua estämällä muiden osien pyrkimyksiä. Esiinpyrkivätkin osat saattavat usein tapella toisiaan vastaan halutessaan esiin ainoana osana.

Seurava teksti ei sisällä hyväksikäyttömuistoja. Yhden lyhyen viittauksen väkivaltaan kylläkin. Kuvaan dissosiaatio-oireita, joten ne saattavat herättää niitä sinussakin, jos olet myös D-potilas. Muista läsnäoloharjoitukset ja läsnäoloankkurit eli jalanpohjat tukevasti vasten lattiaa, miltä lattia tuntuu, suora ryhti, tiedosta aikuinen kehosi, muista ikäsi ja ennen kaikkea tasainen hengitys ennen matkalle lähtöä.


Huomaan vajoamisen alkamisen usein monesta eri seikasta:

Ensinnäkin keho muuttuu jotenkin omituiseksi, ikäänkuin jotakin olisi tuloillaan, tuntuu kuin oma keho olisikin hieman vieras. Lapsiosien kokemusmaailmasta käsin kehoni onkin heille aivan liian iso hallittavaksi, liikeradat ja ulottuvuudet ovat täysin vääriä. Kurottaessani hieman omituisen tunteen vallassa kohti kahvikuppia saattaa käteni mennä ohi ja tönäisen kupin kumoon, törmään usein ovenpieliin, liikkeistä tulee holtittomia ja vaikeasti säädeltäviä. Vähän kuin olisi humalassa. Myös katseen terävyys ja kohdistaminen käy vaivalloiseksi. Huomaan usein vajoamisen alkavan näkökentän sumenemisesta, en näe tarkasti pitkälle ja näkö muuttuu putkimaiseksi, pahemmaksi mennessään en osaa enää ohjata katsettani haluamaani suuntaan. Tämän täytyy olla jonkin vauvaosan kokemus kehosta. Myös voiman katoaminen liittyy kehon vieraantumiseen. Tuntuu kuin olisin luuta ja nahkaa, vaikea kuvata, kaikki pehmeä katoaa ja tulen tietoiseksi luurangostani ja nivelistäni. Tämän tunteen korostuessa niskaan muodostuu katkos, jonka alapuolinen osa kehosta irtoaa mielestä jonkinlaiseksi vieraaksi ulokkeeksi. En pysty selittämään tämän tarkemmin. Mulla oli vielä nuorena aikuisena lapsuudesta saakka periytynyt pakonomainen tapa koettaa usein etusormella mun niskaa tarkistaakseni onko pääni kiinni kehossa.

Kehoon liittyy edellisten lisäksi usein ja oikeastaan aina jonkinlaisia selittämättömiä muita tuntemuksia ja kipuja. Jostakin pisteestä alkaa säteillä jäätävää kylmyyttä, joka muuttuu toisessa kohtaa pistäväksi kivuksi ja vuotamisen tunteeksi. Iho nousee kananlihalle ja veri alkaa paeta ääripisteistä sormien muuttuessa useinmiten täysin valkeiksi. Kipu ja kylmyys valtaavat alaa tehden muusta kehosta olematonta, minulla on usein tällaisessa tilassa ainostaan paleleva iho, ääripäät ja nahan sisällä pelkkää kylmyyttä ja vuotavia kipupisteitä. Muuta ei enää ole. Joskus vajoaminen alkaakin siitä, että huomaan äkisti sormieni jo olevan helmenvalkeita. Yhteen aikaan ensimmäiseksi hävisi kaikki voima erityisesti koulun ruokalassa. En pystynyt enää käyttämään voiman puuttuessa aterimia ja minun piti paeta paikalta jättäen ruokani tarjottimelle, koska en olisi jaksanut kantaa sitäkään.  

Hengitys on kaikkein herkin reagoimaan. Minulle ei tule koskaan ylinopeaa hyperventiloivaa tilaa, vaan hengitykseni lakkaa kokonaan. Huomaan terapiassa terapeutin osuneen oikeaan hengityksen katketessa. Havahdun siihen, etten ole hengittänyt hetkeen lainkaan. Aika saattaa venyä jopa puoleen minuuttiin tai pidemmäksikin aikaa. Jos vajoaminen muuttuu syväksi, en pysty hengittämään enää lainkaan keskittymättä pelkästään siihen. Eihän kukaan minua usko, mutta tällöin hegitys ei ole enää automaattista. Minun pitää käskeä itseäni, hengitä ulos, hengitä sisään, hengitä ulos, hengitä sisään. Muutoin mennee yli minuutti etten hengitä lainkaan ja tälloinkaan en koe pakahduttavaa tarvetta hengittämiselle, päinvastoin se muuttuu vastenmieliseksi raskaaksi toimeksi. Olisin mielummin ilman.

Minulle diagnosoitiin aikoinaan vaikea paniikkihäiriö pyörryttyäni ulkona edellisessä tilassa ja jouduttuani sairaalaan. Oireet, mistä kärsin usein, eivät sopineet diagnoosiin, mutta näin vain tehtiin. Samoin on käynyt melkeinpä aina eli lääkärit ovat sanoneet "kärsit tästä", vaikka olen koettanut selittää juurta jaksain, ettei minusta tunnu tuolta. Dissosisaatiodiagnoosi on ensimmäinen, joka osuu yksiin oireitteni kanssa ja jonka perustalta saadulla hoidolla on ollut vastetta. Mulle diagnosoitiin lapsena vaikea astma, mutta luulen astmakohtauksien ja hengitysvaikeuksien olleen dissosiatiivisia häiriöitä. Saattoi minulla astmakin toki olla, mutta kohtaukset sattuivat aina kriisitilanteissa, eivätkä osuneet yksiin astman oirekuvan kanssa.



Mit tapahtuu mun aikuiselle mielelle ? Se vajoaa, siitä termi. Miten kuvailisin? Tietoisuus supistuu ja vetäytyy sisäänpäin painovoiman vetämänä. Tietoinen mieli vetäytyy aisteista ja pään kuorelta kohti pimeää syvyyttä kohti pistemäistä olotilaa, jonne se pahimmillaan katoaa kokonaan. En pyörry, enkä menetä aistejani tahi tietoisuuttani, vaan samaan aikaan vetäytymisen kanssa keho muuttuu edelläkuvatuksi, aistihavainnot vääristyvät toisenlaisiksi ja mieleen kapuaa useita hmm. olentoja tai radiokanavia. Alkaa mekkala. En osaa selittää tätä. Kuulen ääniä päässäni, jotka ovat kovin erimielisiä kaikesta. Usein lähinnä erilaisia huudahduksia ja vetoamuksia. Tee niin, tee näin, pakene, juo känni, pakene peiton alle, mene suihkuun, onpa nälkä .... loputtomiin. Havahdun joskus vajoamiseen huomattuani kuunnelleeni jo minuuttien ajan pääni ulkopuolelta kuuluvaa ääntä, jota ei voi järjellä ajateltuna olla olemassa. Monotonista radiopuhetta, lapsen itkua, kolinaa, humalaisen seurueen meteliä, tasaista metronomin naksutusta. Vaikka yrittäisin en saisi ääniä loppumaan järjen avulla.

Edelliseen liittyen joudun aidon todellisuuden lisäksi rinnakkaiseen maailmaan. Kahjoahan tämä on, mutta tunnen kuinka toiset huoneet, huonekalut, valot, värit, hajut ja koko olemus limittyy päällekkäin todellisuuden kanssa. Jos ojentaisin käteni, ulottaisin olemattomalle kirjoituspöydälle, jos ottaisin neljä askelta etuoikealle, saapuisin ovelle. En loppujen lopuksi pysty aina erottamaan kummassa maailmassa olen ja saatan siksi hapuilla yöllä turhaan valonkatkaisijaa tai törmätä tästäkin syystä ovenkarmeihin. Saatan aistia olemattomia henkilöitä, jos kohottaisin päätäni tässä kirjoittaessani sataisi takaa heti voimakas isku takaraivooni lyöden naamani vasten pöytää, jos liikahtaisin sataisi lisää iskuja ympäri kehoa. Jumitun toiseen aikaan ja paikkaan kykenemättä näkemään missä olen oikeasti. Huomaan vajoamisen usein olemattoman äänen sijaan olemattomasta tuoksusta. Jokin tuoksu saattaa myös herättää vajoamisen ja jotkin paikat omivat olemattoman tuoksun. En pystynyt nukkumaan tai juuri oleskelemaankaan edellisessä asunnossani makuuhuoneessa, koska se tuoksui niin pahalle, vaikka kukaan ei huomannut mitään tuoksua. Se oli siis harhaa usean vuoden ajan. Tietyt paikat nykyisessäkin asunnossa ovat leimautuneet toisiksi todellisuuksiksi. En ole pystynyt istumaan kesän jälkeen työpöydän äärellä, koska siirryn muutoin aika nopeasti edellä kuvattuun iskun alla kyyristelevään olotilaan.


Väsyn tähän tekstiin, koska kirjoittamisen myötä osatkin aktivoituvat. Kerrottavaa riittäisi monta kertaa pidempään tekstiin, mutta riittäköön tämä tällä kertaa. Dissosiaatiopotilaat tunnistavat kertomastani varmasti paljon, ja kenties ei-dissosioivat ihmiset ymmärtävät hieman paremmin millaisessa maailmassa me potilaat elämme ja miksi käyttäydymme toisinaan todella omituisesti. Eihän tällaisia reaktioita voi kertoa muille vaan pitää keksiä jokin hätävalhe selittääkseen käytöstään. Toisaalta mulle on valjennut vasta syksyllä, etteivät kaikki ihmiset kuule äänimekkalaa päänsä sisällä. Olenko hullu? En, olen dissosiaatiopotilas.

Huuh. Pitäisi lähetä kauppaan, mutta tuleekohan siitä mitään, jollen palauta itseäni ensin pinnalle läsnäoloharjoituksella. Tuumasta toimeen. Kiitos kun kävit lukemassa!

- Johannes -