kaikki heilahtaakin äärimmäisyydestä toiseen.

 

En haluaisi olla olemassa.

 

Koen pelkkää tuskaa ja ahdistusta. Pelottaa.

 

Join itsnei känniin lauantaina, en edes tiedä oliko mulla hauskaa. Jotain oli tehtävä. Valitsin huonoimman vaihtoehdon. Vatsaa särkee, kärsin lievästä kuumeesta, en päässyt eilen sängystä ylös ennen kuin vasta illalla, en syönyt mitään, tänään pääsin ylös (en mennyt terapiaan) vasta viiden maissa lapsen tultua kylään. Kiitos hänelle. Ei tekisi mieli syödä mitään, pakotin silti itseni laittamaan pataan lihamuhennosta, valmista vasta ysin maissa.

 

Olin kirjoittanut lauantaina naapureille lyhyen kirjeen häiriköinnistä, en saanut annettua käydessäni ovella, olivat parhaillaan lähdössä jonnekin. Puhuin jälleen tyypin kanssa, joka ei edes asu kämpässä, oikea isäntä toimi kai kuskina, tyyppi nauroi tästä pilkallisesti, lieköhän niin, että hänellä on kaveri, joka hyväksikäyttää asukasta juhlien hänen luonaan ei omassa kotona. Sanoi ensi sanoikseen: "Taas täällä!" Ikäänkuin jokin olisi muuttunut heidän taholtaan. Vieras lupasi käyttäytyä öisin siivosti, päivällä saa kuulemma soittaa lujaa. Paskat. Sellainen kaljupäinen mustapilottitakkinen kultakoruin koristeltu nuori hemmo. Ei kuitenkaan aggressiivisen oloinen onneksi. Päissään kuin käki. Soittivat silti yöllä lujaa ja vielä sunnuntaina pari tuntia keskellä päivää. Mä makasin peiton alla koomassa. En jaksanut raottaa edes silmiäni. Huudattivat tänäänkin stereoissa pari biisiä häviten sitten varmaan baariin juhlimaan tai minne lie. Toivottavasti eivät möykkää yöllä tai saavu juomaan pohjia ennen puoltayötä. Miten kenenkään keho kestää moista ryyppäämistä. Kuolisi pois. Toivon tätä oikeasti.

 

Soitan huomenna isännöitsijälle.

 

Mä en jaksa tällaista. Miten tämän muuttaisi paremmaksi. Haluan Itä-Suomeen, haluan pois.

 

Kaikki oli niin hyvin vielä viime viikkoina, pirteyttä löytyi minusta ja toivon vielä naapurien rauhoittuvan kunhan käyn sanomassa ovella häiriköinnistä.

 

Olemisesta tuli paskamaista.

 

- Johannes -