Hei


Vuosi vaihtui jälleen kerran. Mitä uutta?

Pelkäsin viime vuoden kestäneen dissosisaatiopotilaiden vakautusryhmän päättymisen suistavan minut raiteilta, mutta niin ei käynytkään. Oikeastaan huojennuin alkushokin jälkeen. Oli voimaannuttavaa tavata kerran viikossa muita potilaita ja tuntea tulevansa ymmärretyksi kaltaistensa joukossa. Kolikon kääntöpuolella ryhmä kuitenkin rasitti minut äärimmilleen. En olisi jaksanut enää kovin montaa tapaamista. Vaikka opinkin ryhmän ja sitä tukevan yksilöterapian ansiosta vihdoinkin ymmärtämään mitä minussa tapahtuu ja mistä olen kärsinyt koko elämäni sekä tekniikoita osieni hallitsemiseen, nosti prosessi myös pintaan eri osiani voimakkaammin kuin koskaan aiemmin. Myös heitteillejättö, väkivalta ja hyväksikäyttömuistojen repaleet alkoivat nousta tietoisuuteen yhä useammin, yhä vähemmästä ja yhä voimakkaampina. Säästyin ryhmän päätyttyä itseni romahduttamiselta liian raskaalla prosessilla. Huoh.

Yksilöterapian jatkuminen vuonna 2012 oli täysin epäselvää. Sosiaalitoimisto ei edes vastannut kyselyihini voisivatko he tehdä maksusitoumuksen kuluvalle vuodelle. Epävarmuus hoidon jatkumisesta yhdistyneenä parisuhteen päättymiseen, uudelleenyritykseen ja uudelleenetääntymiseen kumppanin(?) taholta veivät minut useaan kertaan melkein sairaalakuntoon. Ennen ryhmässäopittua eli vuotta aikaisemmin olisin romahtanut kokonaan, mutta kiitos kohonneen itseymmärryksen ja uusien tekniikoiden sain pidettyä itseni kasassa ja suhteellisen toimintakykyisenä.

Ratkaisu löytyi yllättävältä taholta. Sain siirron sairaanhoitopiirin aloitteesta heidän potilaakseen pois mielenterveystoimiston vastuulta. Eläköön! He päättivät maksaa kuluvan vuoden yksilöterapian eli hoito jatkuu kerta viikkoon tahdilla vuoden loppuun. Huh huh. Huojensi todella paljon. Olenhan vasta eheytymisprosessin alussa eli sen verran vakaa, että voin ryhtyä pikkuhiljaa rakentamaan uutta. Pääsin myös ensimmäistä kertaa erikoistuneen psykiatrin potilaaksi ja vastaanotolle. Olipa ihmeellistä hänen osatessaan kysyä osuvia kysymyksiä ja kuunnellessa ymmärtäen mitä sanon. Aiemmat psykiatrit ovat joko sivuuttaneet kaiken sanomani lyhentäen vastaanoton puoleen tuntiin tai puhuneeet enemmän itsestään. Uusi psykiatri kirjoittaa minulle uuden lausunnon, jossa minulle haetaan uudelleen määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä. Edellinen hakemus kesäkuulta 2010 tuli hylättyä. Saas nähdä kuinka nyt käy. Toivon parasta. Pelkään mun mahdollisesti itsetuhoista reaktiota, jos hakemus hylätään uudelleen.

Kumppanini on lopen uuvahtanut sairauteeni ja siihen, etten ole enää läsnä hänen elämässään edes fyysisesti, koska en kykene matkustamaan riittävän usein hänen luokseen. Hän on myös uupunut jatkuvasti varomaan kaikkea tekemäänsä ja tunteidensa ilmaisua pelätessään miten mun eri osat milloinkin reagoivat. Ja niin edelleen. Ymmärrän häntä. Ei siinä mitään. Tuntuu silti pahalta tehdä hidasta eroa. Toivon meidän palaavan yhteen kevään kuluessa, mutta toivottomalta tuntuu. En ole aikaisemmin uskonut kenekään olevan niin huonossa kunnossa, ettei kykene seurustelemaan, mutta mun on nyt pakko uskoa. Olen liian syvällä prosessissa. Edistyn liian hitaasti hänen tarpeisiinsa nähden mennen edistymisestä huolimatta samaan aikaan yhä huonompaan kuntoon.

Täyttääkseni tyhjiä yksinäisiä päiviäni olen koettanut aktivoitua sosiaalisesti. Olen käynyt keikoilla ja muissa pikkutapahtumissa sekä aktivoitunut eräässä yhdistyksessä. Vaikeaa on ollut. Väsyn niin perhanan helposti. En jaksa montaa päivää peräkkäin muutaman tunnin sosiaalisia rupeamia ja innostuessani tulen luvanneeksi yhä uudelleen liikoja joutuen sitten perumaan kaikenlaista. Mua pidetään varmasti todella epäluotettavana ja kummallisena. Toisinaan olen hyvinkin asiallinen ja tehokas sekä fiksu asioiden eteenpäinviejä, mutta toisinaan en saa vastattua puhelimeen tai meileihin saatikka tervehdittyä ihmisiä kadulla. Työkykyinen en todellakaan ole. En oikein usko olevani enää koskaan.


Musta tuntuu, että tulen elämään loppuelämäni yksinäisenä köyhänä semisyrjäytyneenä. Kuka haluaisi seurustella yhteiskunnan rattailta tippuneen tulottoman sairaan miehen kanssa. Miten minä jaksaisin pitää yllä sosiaalisia verkostoja, kun en edelleenkään uskalla avata ovea ovikellon soidessa. Edistyn. Joo. Mutta turhauttavan hitaasti, eikä hoidon jatkolle vuodeksi 2013 ole vielä mitään takeita.

Pohjimmaisena ongelmana mun vaikeus olla läsnä hetkessä aikuisena minänä. Lapsiosien kautta saatan nauttia suurestikin milloin mistäkin, silloin kun en ole vajonneena tarumatilanteisiin, mutta miten minä voisin oppia olemaan onnellinen tässä ja nyt aikuisena tiedostavana minuna.

Päättyipä tämä teksti lohduttomasti alun hyvistä uutisista huolimatta.

Voikaa hyvin ihmiset !

- Johannes -