Hei

Luoja oli vaikeaa mennä kriisikeskukseen varatulle ajalle. Taistelin itseäni hereille yli tunnin. Koetin pysyä hereillä. Tuskailin bussimatkaa, hommasin autokyydin, perillä vessaan vatsa sekaisena ja vihdoin puoliksi tajuissani vastaanotolle. Huh.

Ihminen pyysi heti alussa kertomaan miltä tuntuu ja keskittymään tähän hetkeen, missä olen turvassa turvallisessa seurassa. Helpotti. Koetin puhua asioistani rehellisesti. Eka kertaa hoitaja otti dissosiaatiohäiriöt heti vakavasti ja puhuimmekin niistä moneen kertaan. Mulle valkeni moni asia, jotka eivät jotenkin ole uponneet lukemistani teksteistä. En ole monine traumaattisine reaktioineni kummajainen, vaan ovat tavanomaisia traumatisoituneilla ihmisillä. Mä kun olin päättänyt puhua asioista, joita en ole kehdannut koskaan mainita kenellekään. Itse asiassa moni mun traumaattiseksi luulemani juttu onkin vain erinomainen mulle luontainen tapa hakea turvallista oloa ja koettaa kiinnittyä hetkeen ja kehoon vajoamisen sijaan. Käsittelimmekin lyhyesti millaisia monenlaisia pieniä keinoja ja niksejä onkaan, joilla hakea turvallista oloa pelon sijaan. Kokeilimmekin lyhyesti yhtä juttua. Harjoittelemme rentoutumista viikon päästä seuraavalla ajalla. Sain myös erään terapeutin käyntikortin, jolle mun kannattaisi soittaa.

Olen vereslihalla. Jalat tärisee ja mieli myllertää. Piti lähteä samantien yksiin juhliin huomiseksi jo tänään, mutten mä kykene, enkä taida kyetä huomenna aamullakaan matkustamaan toiselle puolelle Suomea. Ääh. Ei mun ole pakko, vaikka ihmisten näkeminen tekisi sinänsä hyvää, mutta reissu veisi multa kaikki voimat, koska siellä pitäisi näytellä sosiaalista ja kommentoida monenmoista juttua, joista en muista mitään.

Mun ei myöskään kannata mennä vielä tässä vaiheessa hyväksikäytettyjen vertaistukiryhmään.

Mä saan hoitoa, jossa tulen kuulluksi!

- Johannes -