Hei


Eilinen 16 kilometrin lenkki neljään osaan jaettuna oli minulle paskakuntoiselle liikaa pikamrssitahtiin läpi vedettynä. Vartalo kävi kaiken hyvän olon jälkeen yöllä ylikierroksilla eli heräilin vähän väliä. Minuun ei vaikuttanut lainkaan tänään odottava exäni Lumikon tapaaminen. Ei siis lainkaan.

Kävimme lounaalla etnoravintolassa, kahdesti kahvilla, taidemuseossa ja lopuksi vielä yhdessä tämäniltaisessa Suuressa katumuskanonissa. Meinasin pyörtyä väsymyksestä, mutta sinnittelin sitten yhdellä parin minuutin tauolla koko tunnin ja kahdenkymmenen minuutin palveluksen läpi. Se vastasi muuten kevyttä voimistelua, koska maahankumarruksia ja polviltaanrukouksia oli vielä eilistäkin enemmän. Kaunis oli palvelus. Ajatukseni tosin harhailivat perhosten lailla Lumikon seistessä edessäni. Muistin miksi ihastuin aikoinaan hänen hauraaseen vartaloonsa ja muistin päivällä miksi ihastuin hänen ajatuksiinsa vaikka tein tänään kaikkeni pysyekseni etäisenä ja varautuneena. Näemme silti huomenna. Sanoin aiemmin hänen kysyessään vieläkö näemme, etten tiedä. Palveluksen aikana tulin tulokseen, että haluan nähdä häntä vielä huomenna, eikä minulla ole ainuttakaan syytä olla epärehellinen.

Toivon ainoastaan etten millään lailla pettäisi itseäni paetessani yksinäisyyttä ja pienimpiäkin tekosyitä paetakseni kotoani.

Itä-Suomeen muuttohaave voimistuu voimistumistaan kuin pullataikina. Sain Lumikolta monia vinkkejä mitä mun kannattaisi tehdä ja mistä ottaa selvää. Perkeleen depressio kun se rajoittaa ihmisen ajatuksetkin pieneksi itseensä sulkeutuvaksi käppyräksi. En halua elää enää käppyränä!

Enkä mä taida olla kovin hyvässä kunnossakaan päätellen siitä miten huonosti mä viihdyn kotona. Sain itseni tänäänkin kiinni ajatuksesta, että menisin osastolle, vaikka mä kaite voin oikein hyvin. En kai mä ole ristiriitainen. Mähän EN voi hyvin kuin ajoittain ja rajatuin ehdoin. Mä en ole koskaan ollut osastolla. En tiedä lainkaan miten huonossa kunnossa täytyy ollakaan sinne päästäkseen, enkä tiedä sitäkään auttaisiko viikon tai kahden osastolla lojuminen minua lainkaan. Pelkään, jotta kahden viikon talkootyö Valamon luostarissa ajaisi saman asian paljon terveemmin. Miksi en siis vain lähtisi jonnekin? Siksi, etten ole aiemmin hoksannut näitä asioita ja olen niinsanotusti vaiheessa. Hmm. Voisin sitä, voisin tätä. Eikös tämäkin ole jo edistystä. Huomata olevansa tyytymätön olemiseensa ja huomata haluavansa muutosta niin pirusti. Kutsutaanko mun reaktioita alkavaksi voimaantumiseksi?


En halua olla yksin. En halua. Poljen jalkaa ja heilutan nyrkkiä. En en ja en. Ei!


- Johannes -