Hei


En ole kirjoittanut viikkoon mitään.

Olen pohtinut pohtimasta päästyäni.

Lukenut kirjoja, lukenut blogeja, lukenut keskustelupalstoja. Ja aloittanut ketjun alusta. Ja keskustellut, lähinnä itseni kanssa, koska minulla ei ole keskustelukumppania, jota kiinnostaisi mieleni päällä pyörivät ajatukset.

Lisäksi terapia etenee joka istunnossa kerien minua auki kuin lankakerää.

Päässä liikkuu liikaa ajatuksia, pörrää ja törmäilee toisiinsa.

Pitäisi osata pysähtyä, ottaa aikalisää ja vetäytyä luonnonhelmaan katsomaan luonnon olemista. Hidastaa ja hidastua.



Kiitos terapian ja pohdintani minun on pakko tunnustaa, että olen vakaumuksellinen kristitty. Älkää säikähtäkö. En minä ole uskoon tullut, se tapahtui hiljalleen vieden vuosia jo vuosia sitten, jos olen tavallaan ikinä muuta ollutkaan, koska olin jo lapsena syntyjä syviä miettivä ihminen. Hain pitkään ja polkuni polveili kaukaisimmillaan Japanin zen buddhalaisuudessa. Eräässä vaiheessa mä aloin käydä yhä useammin ortodoksisissa palveluksissa ja löysin itseni lukemasta yhä useammin ortodoksista teologiaa ja keskustelemasta ortodoksisuudesta ortodoksisten ex-ystävieni kanssa. Vuosien kuluttua en enää pystynyt perustelemaan itselleni miksen liittyisi ortodoksiseen kirkkoon. Taistelin silti vastaan vielä muutamia vuosia ja kysymys on edelleen vaikea minulle ex-anarkistiselle ex-buddhalaiselle ex-punkkarille. Liian suuri muutos, liian suuri muutos kaikelle menneelle ja koko menneelle ystäväpiirille.

Jos ortodoksisuus ei olisi myös kyselevä ja myös keskustelulle avoin filosofinenkin ja ennenkaikkea mysteerinen kirkko, en olisi ortodoksi. Ajattelun vapaus ja vapaus löytää sekä kehittyä omalla tiellään on minulle ensiarvoisen tärkeää. Mutta mikä on minun vaikea tunnustaa, niin se, että mitä pidemmälle mä edistyn opin ymmärtämisessä ja sisäistämisessä sitä enemmän mä huomaan nyökytteleväni päätäni, että näinhän mä olen oikeastaan aina ajatellutkin, että katsotaanpa vielä seuraava opillinen kohta, olisinko tästäkin samaa mieltä. Minä ex-anarkisti omaksumassa oppia, joka on lyöty niille sijoilleen joskus 1700 vuotta sitten. Eihän tämä voi olla muuta kuin pahaa unta.



Olen huomannut terapiassa miten suurta vahinkoa minä teen itselleni kieltäessäni itsessäni niin monia asioita, että olen oikeasti viisas, että olen oikeasti rakastava, että olen oikeasti hyvä ihminen, että olen oikeasti terveellä tavalla maailmasta kiinnostunut utelias oppiva ja suvaitsevainen ihminen. Ja etten ole se epäonnistunut luuseri, kykenemätön rakastamaan ketään ja kykenemätön auttamaan itseäni omassa elämässäni puhumattakaan kenestäkään lähimmäisestäni.

Vaikein kynnys tuli ylitettyä sanottuani vuonna 2005 ääneen, että olen hyväksikäytetty raiskattu ihminen. En pysty puhumaan siitä edelleenkään, mutta pystyn ja olen pystynyt aukaisemaan näitä muita solmuja. Ymmärrän, että pystyn purkamaan pahimman kunhan puran ensin nämä muut.

Ja miksen minä voi olla rehellisesti sitä mitä minä olen. Olen kristitty, olen vakaumuksellinen kristitty. En minä ryhdy tuomitsemaan kanssaihmisiäni tai käännyttämään muita. Sellainen ei edes kuulu ortodoksiseen uskoon, joka muistuttaa alinomaa, että aloita itsestäsi ja ymmärrä muita, auta, mutta älä ikinä tuomitse.



Mua alkaa itkettää. Sorry.

Olen minä muutakin. Olen minä oikeastaan edelleenkin anarkisti ja olen minä edelleenkin punkkari omalla tavallani, myös pukeutumisessa. Olen yhä enemmän vapaa olemaan mitä olen omalla tavallani. Ja olen minä edelleen radikaali ympäristönsuojelija. Kenties mä löydän tästä kaikesta itselleni sopivan roolin täällä maailmassa. Paikan ja yhteisön missä elää sovussa omien periaatteiteni mukaan kunnioittaen kanssaihmisteni periaatteita, mutta silti taistellen paremman maailman puolesta. Jotta meidän lastenlastenlapsillammekin olisi mahdollisuus tasapainoiseen oman itsensä toteuttamiseen.



- Johannes -