Hei


Ollut makea/suolainen ihana/kamala iloinen/itkuinen päivä.

Heräsin aamulla aikaisin terapiaan. Onneksi se oli poikkeuksellisesti näin loppuviikosta, koska pääni olisi ollut ilman totaalisen hajalla. Terapeutti asetti jälleen kerran mun mielenliikkeet jonkinlaisiin realistisiin ja todellisiin rajoihin. Minulla on menneillään pariin keskeiseen perusongelmaan liittyvä täysin normaali neuroottinen vaihe, jossa mä käyttäydyn, toimin ja tunnen neuroottisesti ja ylimitoitetusti, mutta se on mieleni keino päästä eroon alkuperäisistä traumoista ja vääristymistä. Näin mä tulkitsin terapeuttia.

Mä myös tarvitsen mielettömän vahvan pelon & jännityksen, jotta pääsisin yli aggressiiviseksi kokemaani aitoon haluamiseen. "Minä tunnen ja haluan ja minulla on siihen oikeus!" Edellisen tekstin freudilaisesti lipsahtanut Uhmaikä-otsikko nauratti jopa terapeuttia. Tarvitsen heilurin kaaren ääripäähän pelkojännityksen, jotta pääsisin toiseen ääripäähän eli toimintaan omaksi hyväkseni.

Sainkin jo aikaiseksi kolme pientä asiaa:

Kävin juttelemassa isännöitsijän luona yläkerran metelöitsijöistä. Hah. Onpi äitinsä luota ensimmäiseen omaan kotiin muuttanut nuori sälli. Niinpä niin. Ei osaa ottaa muita huomioon. Isännöitsijä piti kertomani mukaista toimintaa oikeasti häiriönä (mitä mä hieman anteeksipyydellen esitin) ja kehoitti toimimaan reippaasti joka kerta ja pistämään hommalle stopin, koska muuten häiriköt vain jatkavat välittämättä alakerran ystävällisestä ukkelista. Hän laittaa heille aluksi järjestyssäännöt terveisillä, että useampi naapuri on valittanut metelistä. Antoi mulle myös useampia valituslomakkeita palautuskuorineen ja suositteli vielä soittamaan poliisille, jos mekkaloivat baarista palattuaan.

Soitin Valamoon kysyäkseni talkootyöstä. Taitaisi sopia mulle paremmin kodistani ja peloistani irtaantumiseen kuin mielisaairaalan osasto. Onpi vaan kovin täynnä talkootyövoimaa toukokuulle saakka. Pitää laittaa ensi viikolla vapaa hakemus kumminkin, jotta voivat pyytää tarvittaessa. Uskon viikon/kahden irtioton työntekoon auttavan mua suuresti.

Lähetin myös meilin löytämääni Itä-Suomalaiseen aatteelliseen asuinyhteisöön korven keskelle. Josko heiltä löytyisi mulle yksiö/kaksio, jossa voisin rauhoittua luonnon keskellä. Tutkin jo innokkaana bussiyhteyksiä ja pohdin löytyykö lähin ruokakauppa edes fillarimatkan päästä. En tiedä viihtyisinkö urbaanina ihmisenä korvessa, mutta se olisi väliaikainen ratkaisu ja kävisinhän minä kerran viikkoon entisessä kotikaupungissani terapiassa ja varmaan pari kertaa kuussa sisareni luona tunnin automatkan päässä. Baarikavereita en jäisi ikävöimään, enkä mä muita näekään paitsi lastani ja Miesnaista, joita voisin tavata terapiareissuilla.

Lumikko vietti päivän luonani kanssapaastoten illan eukaristiaa eli siis ehtoollista varten.

Coleman Hawkins muuten soi: Coctails for Two. Ihana saksofoni, ilmava.

Menin Ennenpyhitettyjen lahjain liturgiassa aivan vereslihalle. Itku meinasi karata huulilta alinomaa. En kyennyt osallistumaan ääneen ennen ehtoollista lausuttavaan rukoukseen. Olisin hajonnut palasiksi. Nytkin kyynel valuu silmäkulmasta. Palvelus oli erityisen kaunis ja koskettava. Seisoin ja kumartelin exäni vieressä, kävimme yhdessä ehtoollisella. En tiedä mitä kirjoittaa.

Kenties mulle oli liikaa ajatus menetetystä, siitä mistä ei tullut yhtään mitään. Meistä ei tullut paria, me emme menneet vihille, me emme alkaneet käydä yhdessä palveluksissa, me emme päätyneet uusioperheeksi. Mua myös kosketti jotenkin sydänjuuria myöten palveluksen teeman myötä se, että minä rikoin ja särjin kaiken kauniin. Ja silti tuo ihminen seisoi siinä mun vierellä ja tuli halaamaan lämpimästi ortodoksisen tavan mukaan ehtoollisen jälkeen. Anteeksiantoonhan tässä päädytään.

Menin vielä kutsuttuna hänen ystäväpariskuntansa luokse iltateelle & viinilasilliselle. En olisi halunnut millään nousta ylös ja sanoa: "Hei kiitos. Mä lähden kotiin nukkumaan." En millään. Taistelin kotimatkan lumisateessa romahdusta vastaan. Miksen mä anna itseni romahtaa. Miksi mä taistelen aina vastaan.

Kohotan oloani sen sijaan musiikilla: Antonio Carlos Jobim: O Morro Não Tem Vez.


Hyvää yötä!


- Johannes -