Hei

 

Mihin joutuisinkaan ilman terapiaa.

Piirsimme viime viikolla karttaa eri osistani. Yritimme tällä viikolla kuunnella muutamaa osaa muun keskustelun lomassa.

Näin minua eli aikuista minää traumaattisilta muistoilta suojelevan pikkupojan seisovan tomerana lastenhuoneen lattialla jalat hiukan harallaan. Kädet heiluen hän huusi minulle kantavalla pojan äänellä: "Miten niin ei tarvitse enää suojella? Olen suojellut sinua aina. En minä voi lopettaa. Olen olemassa tätä varten. Aiotko tuhota minut!" Menin hämilleni. "No, vois tää olla vähän helpompaa. En jaksaisi aina."Tarvitsen sinua vielä, sinulla on vielä tehtävää. En minä halua hävittää sinua, mutta haluan helpottaa sinun taakkaa. Minua ei tarvitse suojella enää koko ajan. "No niin. Hyvä." Kädet lanteilla. Taisi alkaa sitten leikkimään. Terapeutti kysyi miltä hän minua suojelee. Älysin hänen suojelevan minua traumamuistojen piilottamisen lisäksi ylläpitämällä valheellista kuvaa onnellisesta lapsuudesta ja perheestä ja estämällä minua puhumasta muille ihmisille eli hän suojelee muitakin. Itse asiassa kaikkia mun lähimmäisiä. Eiväthän he kestäisi senkään vertaa kuin minä näin kammottavia totuuksia, minullahan on sentään Suojelija. Onko niillä muilla. Hän puhuu juuri nyt mun pääni sisällä. "Niin. EI taida olla. Tuskinpa on." Kuulostaa kovin varmalta itsestään. Nostan hänelle hattuani. Ei tommoisesta tehtävästä muutoin selviäisikään.

 



Löysin, mua liikuttaa nyt surusta, hyväksikäytetyn osan kodin. Hän asuu suuren siirtolohkareen alla raossa synkässä metsässä. Luimistelee siellä vetäytyen pienestäkin rasahduksesta varjoihin. Siellä tuoksuu maalle, mullalle, neulasille ja kalliolle. Ei siellä taida olla minkäänlaisia huonekalujakaan, on vain surkea pimeä piilo. Ajatella, että hänellä on ollut kaikki nämä vuodet ainoastaan tuo paikka. Suojelija asuu sentään lastenhuoneessa kaikkien lelujen, kirjojen ja värikynien äärellä. En tiedä uskaltautuuko hän koskaan pidemmälle metsään. Uskaltaudutko sinä? En saa vastausta. Aikuisesta osastani tuntuu totaalisen pöljältä. Voinko minä kirjoittaa tällaista soopaa tosissani. Voin. Tiedän tämän kaiken olevan totta. Hyväksikäytetty osa tuntuu enemmän eläimeltä kuin ihmiseltä. On vain kipua, tuskaa, yksinäisyyttä ja lohduttomuutta. Ei hänellä ole kuin yksinkertaisia perusvaistoja. Minulle on arvoitus miten hän kertoo minulle tapahtuneesta. Ehkä sitä tehtävää hoitaa joku muu osa.

Kerroin tälle kolossa asuvalle osalleni, ettei ole enää mitään hätää. Olet turvassa ja voit kertoa itsestäsi aina kun uskallat ja minä jaksan kuunnella. Edistytään pikkuhiljaa, opetellaan luottamaan toisiimme, olen täällä aina sinua varten. Jollen jaksa kuunnella ihan aina, lupaan kuunnella myöhemmin. No, nyt hän tulee ääneen omalla tavallaan. Mua alkoi särkeä moneen paikkaan. Ehkä hän ei osaa puhua. On tämä kummallista. Luulisin itseäni hulluksi, jollen tietäisi asioiden olevan toisin. Näin mun mieli on rakentunut, jotta olisin selvinnyt lapsuudesta hengissä. Perhana kun sattuukin ilkeästi.

Ei hätää. Suu kuivaa. Mistä tämä kertoo? Ehkä hänellä on jano?

 



Rakensin terapiasta kotiin tultuani mielikuvan, jossa perustin siirtolohkareen lähistöön noin kymmenen askeleen päähän leirin. Nuotio pystyyn, kiviä ympärille, pölli penkiksi, eväät esille, piipun voisi viritellä. Nuuskamuikkushommeleita kaikessa rauhassa kiireettä. Istun tässä sinua varten. Voit tulla esiin ja kylään kunhan rohkenet, saat katsella minua hämärästä. Istun tässä sinua varten. Minä kestän lähettämäsi kivun, olet ollut niin kauan yksin, enkä haluaisi Suojelijan karkoittavan sinua heti sinuun tutustuttuani, antaa Suojelijan leikkiä vähän aikaa.

- Johannes -