Hei

 

 

Katsoin äsken tuon. Piti kirjoittaa jostakin ihan muusta, mutten kykene ajattelemaan muuta. Upea elokuva. Samoin kuin ohjaajan Stephen Daldryn edellisessä kokoillan elokuvassa Tunneissa, ei tässäkään tarvinnut sanoa kaikkea ääneen. Kerrassaan erinomaiset näyttelijäsuoritukset toimivat ilman turhia sanoja. Ilmeillä, ääneen lausumattomilla tunteilla voi ilmaista huomattavasti syvempiä asioita kuin sanoilla.

Mietin edellisen kirjoituksen elokuvista pidempään ainoastaan kymmenettä sijaa. Laitanko Galactican vaiko Tunnit-leffan.

Mietin mitä nostaisin esille elokuvasta, mikä kosketti eniten. Mikä sai ajatukseni liikkeelle. Kaikki. Koko elokuva sellaisenaan. En voi nostaa esille yhtä kohtausta tai teemaa ylitse muiden.

Opettelen teininä tuntemaan itseni, opettelen teininä kohtaamaan seksuaalisuutta, opettelen traumatisoituneena kohtaamaan ja elämään menneisyyteni kanssa, opettelen hyväksymään tekoni, opettelen kaikkea mitä elokuvassa käsiteltiin.

Yhden lauseen lainaan: "Nothing comes out of the camps." Olisiko minunkin jo aika unohtaa mustien möykkyjen purkaminen holokaustitarinoiden ja -historian kautta. Olisiko jo aika kohdata oma itseni, ottaa vastuu omista tunteista ja traumoista sellaisina kuin ne muistan ja pystyn muistamaan.

 

- Johannes -