Hei,

 

Mitä pidemmälle ryhmä- ja yksilöterapia edistyy sitä enemmän huomaan kehollisia traumaattisia muistoja ja sitä enemmän annan myös tilaa välähdyksenomaisille muistoille lapsuudenaikaisesta hyväksikäytöstä ja kotiväkivallasta sekä laiminlyönnistä. Ymmärrän miksi olen kesästä lähtien ahtanut itseni täyteen ruokaa juuri ennen nukahtamista. Koska ravinnon saanti ei ollut vauvana tahi aivan pienenä lapsena koskaan varmaa, haen asian nyt muistaessani silloin puuttunutta turvaa. On vain pakko syödä ja syödä, en saa muutoin rauhaa ahdistukselta ja pelolta.

Terapeutti kysyi kaksi viikkoa sitten voisinko nimetä hyväksikäyttäjät ääneen. Menin shokkiin. En pysty, en kertakaikkiaan pysty. Mutta taisteltuani itseni kanssa hetken mihin liittyi mm. hengittämättä oleminen kunnes oli pakko haukkoa ilmaa sain kuin sainkin sanottua ääneen kaksi erisnimeä. Sen sijaan, että olisin romahtanut oloni huojeni. Keho rentoutui, tuntui kuin vuoren kokoinen taakka olisi nostettu hartioiltani. Ihmeellistä. Lapsuudessa koettu ei toistunutkaan nykyhetkessä, vaan olin hetkeksi vapaa kaikesta tuskasta. Terapeutti sanoi hänen arvanneen oikein intuitiivisesti, että nyt on oikea hetki kysyä.

Olen kyennyt tuon istunnon jälkeen rentoutumaan kehollisesti ensimmäistä kertaa koko elämäni aikana ilman erityistä aikaa vievää projektia. Tälläiseltäkö tasapainoisista ihmisistä tuntuu. He voivat istua tuolilla jännittämättä koko kehoa, he voivat nukahtaa olematta jäykkiä ja tärisyttämättä jalkaa. Ihana vapauttava tunne, osaan olla kehollisesti läsnä tässä hetkessä kun vain niin päätän, rentona. Uskomattoman kevyttä.

 

 

Hampaani ovat huonossa kunnossa, koska olen pelännyt aina hammaslääkäriä yli kaiken. En pysty menemään sinne kuin suuren tuskan vallassa ja useimmat ajat peruen. Kiitos terapioiden otin vihdoinkin härkää sarvista ja varasin ajan loppukesästä. Hampaiden tarkistus sujui ihan OK, ei hätää, aikamoinen remontti tulossa. Jännitin ekaa varsinaista porausaikaa viikon täristen vähän väliä. Ilman uutta rentoumisen taitoa en olisi jaksanut odottaa viikkoa, vaan olisin perunut ajan. Eka käynti sujui ilman ongelmia. Minulle tehtiin juurihoito ja rakennettiin uusi hammas, eikä tuntunut missään. Vähänkö olin ylpeä itsestäni! Mutta eilen kaikki sujui toisin. Laitteet menivät rikki, piti vaihtaa kahteen kertaan huonetta kesken hoidon ja lääkärikin hermoili häiriöitä. Menetin alitajuntani ja kehoni hallinnan. Aloin muistaa välähdyksiä mitä en ollut aiemmin muistanut. Kättä, joka painaa päätäni vasten lattiaa, *** suussani, painoa käsivarrella, toisen ihmisen ääntä kasvoillani, totaalista avuttomuutta. En tiedä miten selvisin. Mieleni jakaantumista tällaisissa tilanteissa kuvastaa lääkärin lausahdus hänen kirjoittaessaan laskua, ettei hän ole nähnyt  koskaan pelkäävää potilasta, joka ei pelkää lainkaan. Uskon hänen sanoneen näin vilpittömästi. Jos haluan, pystyn olemaan ulospäin täysin cool ja välinpitämätön, jopa naurahteleva. Se oli ainoa keino selviytyä lapsuudesta hengissä, siksi teen niin edelleen. Yksin kotona olisin vajonnut moisista muistoista koomaan tuntikausiksi, koska minun ei olisi tarvinnut jakaa mieltäni cooliin ja pakokauhusta lamaantuneeseen osaan.

 

 

Olemme puhuneet terapiassa mitä tehdä muistoille. Minulla on kaunis rasia, jonne laitan muistojen ilmaantuessa lappuja mielessäni. Yhtään oikeaa lappua siellä ei vielä ole. Luulen, että ryhdyn jälleen kirjoittamaan blogia ja tuomaan asioita esille täällä, koska saan kirjoitettua asioita helpommin näin kuin pelkästään itselleni. Toiselle sanominen, vaikkakin kuvitteelliselle yleisölle, helpottaa enemmän kuin itselleen hokeminen, mikä sekin kyllä auttaa.

Jos puran täällä muistojen sirpaleita, se ei kyllä sitten ole lasten kamaa. Pitäisi yrittää ottaa aina mukaan joku rakentava elementti kuten yllä. Nimeäminen helpotti johtaen uuteen taitoon, selvisin hammaslääkäristä, vaikka kävin rajalla. Pärjään aina, mutta kuinka oppia suojelemaan paremmin lasta itsessäni, joka ei vielä osaa erottaa mennyttä nykyisestä peläten turhaan. Miten luopua pakottavasta pärjäämisen halusta, joskus voisi sanoa ilman romahdusta, etten jaksa, etten halua tätä, että tarvitsen apua, auttakaa minua.

 

- Johannes -

 

PS
Erinomainen kirjoitus vakavasta dissosiaatiohäiriöstä. Onpi pdf.