Moro

Musta paraati: Peilitalossa

Oliko masennus helpompi sietää punkkarina, koska suhtauduin silloin lähtökohtaisesti elämääni ja maailmaan pessimistisesti, NO FUTURE -asenteella. Maailman tuli olla synkkä, musta ja tuhoon tuomittu. Oman elämäni tuli loppua kaatopaikalle. Olin niin täynnä vihaa kaikkea ja itseäni kohtaan.

Muna ennen kanaa vai kana ennen munaa. Hankala kysymys.

Noitalinna huraa: Pikkuveli
Nostalgiaa. Mäkin näytin joskus noin nuorelta ja ajattelin noin. Kenties vieläkin.

Veljeni perhe tulee tänään yökylään mun 40 neliön kämppään. Mä taidan nukkua ensi yön sohvalla. Mua ei kauhistuta askeetikkona nukkuminen, vaan sosiaalisuus. En pääse minnekään karkuun hetkeksikään ja veljeni vaimoineen haluaisi tietenkin kuulla viimeiset tapahtumat sitten pääsiäisen, enkä oikein jaksaisi alkaa kerimään mun synkkää kevättä ja kesää auki. Silmäkin mustana.

Vääntelin äsken rillit kuosiinsa, kun huomasin kauppareissulla, että maailma oli jotensakin väärällään. Mä en kärsinytkään paniikkikohtauksesta, vaan lasini saivat maailman vinksalleen. Saatoin näyttää hassulta koettaessani korjata tasapainoani olemattomien vinoutumien perusteella.

Mä menetän kirkkaalla hellesäällä osan minuudestani. Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta kärsin tästä jo lapsena. Tuntuu kuin oman kehoni rajallisuus sulautuisi lämpimään ilmakehään ja katseeni harhailisi kirkkauden hämärtämänä. En tunne selkeästi missä minä lopun ja missä ulkopuolinen alkaa. Yleensä pelkään kyseistä kokemusta, mutta toisinaan nautin siitä täysin rinnoin maatessani nurmella vailla kiirettä. Kuvittelen kuinka minusta kasvaa juuret maaperään, kuinka ruoho peittää rintani ja vajoan hiljalleen mullan sekaan. En pelokkaana, vaan osana luontoa.

Lisäksi mua jännittää perheen tapaamisessa sama kuin exäni Suorittajan tupaantulijaisten kohdalla. (Joihin jätin viisaasti menemättä.) Harmitus siitä, ettei oma elämäni ole sujunut yhtä mallikkaasti. En tarkoita mallikansalaisuutta, vaan perhe-elämää lapsineen, kivaa sisustettua asuntoa ja pitkää työhistoriaa. Hetkinen. Mitenkäs tää ei muka liittyis mallikansalaisuuteen. En halua elää mallikansalaisena sinänsä sen itsensä ja ulkoisten vaatimusten tähden, vaan sen sisällön vuoksi. En mä osaa saavuttaa täyttä onnea itsekseni, vaikka tulenkin jo toimeen yksin. Olisin halunnut elää poikani ja poikani äidin kanssa. päästä seuraamaan läheltä oman lapseni kasvua, enkä ekaa vuotta (ja koti-isyyttä) lukuunottamatta viikonloppuisänä. Poikani asui lopulta luonani viime vuoden, mutta sairastin jo depressiota, enkä oikein jaksanut mitään. En jaksanut enää olla riittävän läsnä. Koetin pyytää tätä anteeksi pojaltani, mutta aika ei taida olla vielä kypsä sellaiseen keskusteluun.


Otin viime reissulla kuvan Mansen parhaasta terassista.

Mä voisin lähteä veljeni perheen mukana huomenna Tampereelle. Pyörisimme kahviloissa, museoissa, Plevnassa illallisella ja divareissa. Torstaina kenties Mäntän näyttelyihin. Mulla jäikin viime kesällä kuvataideviikot poikkeuksellisesti väliin. Sit illaksi kotiin saunoon veljen kanssa ja perjantaina he jatkavatkin jo muualle. Tekisi mieli lähteä. En vain tiedä. En kertakaikkiaan saa rajoitettua sosiaalisuuttani riittävän suppeisiin uomiin.



Monella blogistanissa vaikuttavalla ihmisellä, joiden kirjoituksia seuraan, menee aika huonosti. Jaksaminen lopussa ja mustuus valtaa mieltä. En jaksa kirjoittaa lohduttavia kommentteja. Tiedän ja he tietävät kaiken kääntyvän lopulta helpommaksi masennuksen hellittäessä. Tämä ei vain juurikaan lohduta syövereissä kahlaavia. Todellisuus iskee lujaa just sillä hetkellä, eikä tyyntä näy horsiontissa. Toimisiko syvyyden liikkumaton valottomuus parempana mielikuvana kuin myrskyävä meri. Luulen, että niin minun kuin monen muun kohdalla selviytymistä haittaa masennukseen oleellisesti liittyvä todellisuuden vääristyminen ja itsensä vähättely. Omaa tilaa ei kykene näkemään ulkopuolisen silmin ja luulee perusteettomasti omassa sisäisessä todellsiuudessaan voivansa paremmin kuin voikaan. Omat ongelmat eivät välttämättä tunnu ongelmilta lainkaan, mm. itsensä viiltely, josta minullakin on hieman kokemusta. Nyrjähtäneet tavat selviytyä tuskasta alkavat tuntua luonnollisilta. Toisaalta ei kykene näkemään omaa itseänsä riittävän arvokkaana taikka huonovointisena hakeakseen apua. Luulee jonkun toisen tarvitsevan apua itseänsä enemmän. Tästä syystä avun hakeminen viivästyy, eikä esim. sairaalaan tule lähdettyä riittävän ajoissa. Todellisuuden vääristymisen vuoksi myös tekee turhan helposti äärimmäisiä päätöksiä, kun vihdoinkin tajuaa olevansa henkisesti hukassa. Mä itse olisin mm. irtisanonut itseni töistä ja naulannut itseni kotiini, jolleivat ystäväni ja lääkärini olisi kieltäneet minua tekemästä minkäänlaisia ratkaisuja mihinkään suuntaan.

Toivon sydämestäni jaksamista kaikille depressipotilaille.

Ruoka palaa uuniin. Liitän tähän kuvia yms. myöhemmin.

- Johannes -