Hei,

 

Mä en tiedä pyristelenkö juuri ja juuri sairaalakunnon yläpuolella. Oleminen on yhtä ja samaa helvettiä.

Viime viikolla kumppanin luona näin heti alkuun vaikeita painajaisia, joista todellisuuteen ryömimiseen kului yksi vuorokausi, lopun aikaa koetin huomioida edes jollain alkeellisella tasolla naisystävääni siinä juurikaan onnistumatta. Kumppani meilasi mulle ensi kertaa, jotta suhteemme tuhoaa hänen itsetuntonsa. Hän kun ymmärrettävästi pitää itseään jotenkin osasyyllisenä mun vetäytymiseen. Vaikka koetan yhä uudelleen selvittää, että hän on ihana ja viehättävä ihminen, niin mun teot on vastakkaisia kun en jaksa enkä kykene enää käyttäytymään ihastuneen ihmisen lailla. En vain pysty. Mä en ymmärrä miten hän on jaksanut mua näin kauan. Syksyisestä romahduksestani lähtien olematonta suhdetta missä ei tavata eikä harvoin tavatessa olla juuri lainkaan lähekkäin.

Kotona yhden illan rauhoittumassa.

Sitten miesten illanvietto mun luona, johon panostin paljon tarjoilujen ja odotusten suhteen. Plääh. Kännäämiseksi se meni ja kaikki hukkaan. Söin viimeiset naposteltavat itse viime yönä. Onneksi mä palasin kotiin jo ennen yhtä heti kaupungille lähdettyämme. No, tuon porukan kanssa en enää järjestä mitään tai lähde heidän kanssaan mihinkään. Tutustumiskoehan tää olikin. En ole uskaltanut poiketa ulko-ovesta lauantain jälkeen. Tartteisin perunaa ja vessapaperia. Huuh.

Huomenna keskiviikkona eka aika eläkelaitoksen kustantamalle työkokeilupsykologille. Olen koettanut selvittää joulukuussa puhelimitse mitä prosesissa tapahtuu. Paljon puhetta, ei minkäänlaista konkreettista vastausta. Pelottaa jumalattomasti. Asiaa sekasortoisesti pyöritellessäni uskalsin mennä viime yönä nukkumaan vasta aamukuudelta. Vähät tunnit heräilin alinomaa painajaisiin. Olo sekasortoinen, pelokas ja kenties pikkaisen harhainenkin, koska luulen kuulevani toisinaan naapurista pelottavia ääniä. Ei tästä tule yhtään mitään. Pelkään eniten sanovani huomenna jotain sellaista, mikä ehkäisee multa kuntoutustuen maksamisen jatkamisen. Jos tipun "terveenä" tai kuntoutumiskelvottomana työttömäksi, niin menen konkurssiin. 

Ääks. Soitti se psykologi juuri. Siirsi aikaa puolella tunnilla myöhemmäksi. Mitään ei tarvitse ottaa mukaan. Mitä ihmettä.

Olenpa mä tosiaan jotenkin sekasortoinen.

Olen päättänyt olla täysin rehellinen oloni suhteen kuten Kriisikeskuksessa ja uudelle terapeutille, mutta luin olikohan Soininvaaran blogista, että kuntoutustuelta nakataan "tervehtymisen" lisäksi "kuntoutumiskelvottomuuden" perusteella peruspäivärahalle. Huuh.

Maanantaina alkaa viimeinen kuntoutusviikko kylpylässä. En ihan varmasti jaksa kaikkia niitä ihmisiä, mutta pääsen pois kotoa ja saunomaan yms. Siellä pidetään myös oikeasti antoisia keskusteluja ja pääsen siellä uudelle psykiatrille.

Kotona mä pelkään jatkuvasti, istun valveillaojoajastani 75% tämän keittiönpöydän äärellä ja loppuillasta uskaltautuessani olohuoneeseen makaan sohvalla kunnes uskallan mennä nukkumaan kirjan tippuessa syliini silmien lupsahdellessa. En jostain syystä uskalla olla olohuoneessa ennen kuin yöllä. En pelkää kumppanini luona itse paikkaa. Se helpottaa vaikka muut asiat pelottavatkin.

Mä en halua muuta kuin pitkän päätöksen eläkelaitokselta, jotta saisin aikaa itseni kasaamiseen. Tässä kun vielä hämmentää soppaa sekin, että uudelleen alkava terapia saattaa aluksi heikentää oloa entisestään. Tosin tarkoituksena on nimenomaan päinvastainen.

En tiedä mistään mitään ...

Mallal kirjoitti kommentissaan maalaiselämästä osittaisessa omavaraistaloudessa ja pätkätöissä. Sellainen sopisi minulle, koska ehtisi lepäämään, olisi jatkuvasti pientä välittömästi palkitsevaa puuhaamista, ajoittain töitä talouden kohentamiseksi ja yhteiskunnallisen itsetunnon ylläpitämiseksi. Nykymenossa minua hajoittaa se, että mä olen käytännössä kotini vankina. En uskalla minnekään ja ainoaksi puuhaksi jäänee ongelmissa piehtarointi. Mä tykkään pikkupuuhaamisesta. Siksi minä saan sairaudestani huolimatta siivottua, tiskattua, pyykättyä ja huolehdittua hygieniasta. Ruoanlaiton kanssa ainoastaan ongelmia. Pidin myös myymälävastaavan puuhasta. Tilausten tekemisestä, hyllyjen järjestämisesta yms lukemattomista päivittäisistä pikkuhommista. Asiakaspalvelukin oli mieluisaa kunnes sairastuin.

Minä uskon ihmisen olevan tekevä olento. Ihminen on biologialtaan ja geeneiltään metsästäjäkeräilijä. On selvää, että ihminen on onnellisimmillaan saadessaan puuhailla elantonsa eteen kaikkea vaihtelevaa pienessä yhteisössä. Näen depression osittain pahenevana kierteenä, jossa ihminen syrjäytyy arkea ylläpitävistä asioista sairastuessaan ja joutuessaan pois työstä sekä vetäytyessään kotiinsa. Kun ei ole tekemistä, sairauskin pahenee, eikä jaksa enää tehdä senkään vertaa, jää aikaa sairastamiseen ja niin edelleen. Pelkällä lääkityksellä ihmistä ei saa kuntoon. Tarvittaisiin konkreettista terapiaa ja sen rinnalle jonkinlaista päivittäistä varovaisen sosiaalista yhteistä tekemistä. Luulen itsestäni, että olisin ihan eri kunnossa, jos olisin voinut käydä koko nelivuotisen depressiojakson ajan puuhailemassa pari tuntia joka päivä jossain vertaistukipaikassa hommailemassa jonkinlaisia yhteisiä kodinylläpitopuuhia. Sen lisäksi hyvin käytännönläheistä konkreettista terapiaa, johon kuuluisi asioiden vatvomisen eli syiden etsimisen lisäksi käytännönkeinoja olon välittömäksi helpottamiseksi ja elämänhallinnan ylläpitämiseksi. Helvetti mä inhoan tätä nykymenoa, jossa tungetaan käteen pilleripurkki ja kehotetaan etsimään terapeutti. Jälkimmäinen, jos on hyvää tuuria. Muuten ihminen jätetään kotiinsa mätänemään yhteisön ulkopuolelle. Onnekkailla on sentään perhe tukena.

Maalaiselämän aloittaminen vaatisi alkupääomaa auton ja joidenkin välineiden hankkimiseen. Paikan voisi varmaan vuokrata. Alkupääomaa ei ole. Mutta suurempi ongelma on mun kädettömyys käytännön taidoissa. Mä en osaa korjata mitään, en autoa, enkä rakennuksia, mä en osaa myöskään mitään marjastus tai kalastushommia puutarhahommista puhumattakaan. No, noihan on opeteltavissa. Siinä riittäis puuhaa.

Huomaan johonkin asiaan keskittymisen auttavan oloon. Kerään rohkeutta kauppareissulle.

 

- Johannes -