Hei,


Istun helteessä junassa. Sopivan lämmin, hieman liian kirkasta, arkiääniä junan kolinasta vaimeaan keskusteluun, lintu sirittää, jossain kaikuu kuulutus. Tunnen itseni levolliseksi ilman rauhoittavia. Näin ei käy usein, tosin viime aikoina useammin. En väsy ihmettelemään hetkittäisiä onnellisia hetkiä. Huomaan viihtyväni itsessäni päätyen pohtimaan tyytyväisenä: "Tällaiseltako terveiltä ihmisiltä tuntuu hetkestä toiseen?" Silti, tasapainoiset hetket viipyvät minussakin pitkään, jopa päiviä peräjälkeen. Hintana se, että jätän kipupisteet sikseen yrittämättäkään porautua ytimeen. Luulen myös kurssin auttaneen. Miksi yleisön edessä itkeminen purkaa möykkyä enemmän kuin yksin yöllä aamuyön tunteina nyyhkyttäminen. Täysihoito, reippailu, saunominen, uiminen, seura = Lomaa itsestä ryhmätuntien ja vastaanottojen ohella.

Vietin eilen turistipäivän. Istuin museokahvilassa kansanmusiikkiesitystä kuunnellen ja vanhan ajan sitruunasoodaa sekä pullakahvia juomassa. Juttelin niitä näitä Lumikon kanssa. Olin elossa. Kiersimme vanhoja rakennuksia ja asuntoja. Viileitä huoneita, käsintehtyä kauneutta, yksinkertaisuutta, hellyttävää uskoa enkelitauluineen. Aion sisustaa tulevan vanhanhenkisen asuntoni vanhahtavasti. Jos saisi piilotettua enemmän osan tavaroista kaappeihin ja lipastoihin, niin voisi laittaa esille tarkoin valittuja esineitä. Liika rikkonaisuus hajoittaa mieltä. Tarvitsen kiintopisteitä mihin kohdistaa katse ajatuksineen. Nautimme illallisen varjoisalla terassilla ja nousimme ikivanhaan laivaan risteilylle. Kaiuttimista soi vanhoja iskelmiä 50 vuoden takaa. Vesi kimmelsi eläväisenä ja aurinko poltti ihoa lämpimästi. Minä haaveilin pukuseurasta. Vuokraisi tuollaisen laivan, hankkisi orkesterin, kaikki pukeutuisivat 30-luvun tyyliin, nauttisimme kahvia, konjakkia, sikareita, juhlisimme.

Olen rakastellut muutamaan kertaan. Tympeää koko touhu. Tai siis ei. Minun tekee niin mieli. Keho haluaa ja mieli kaipaa. Mutta en uskalla olla läsnä, toimin puupökkelönä. Kaveri sanoo nauttivansa, minä en nauti, ehkä hieman, ehkä kuitenkin jonkin verran. Kerta kerralta vajoan rakastelun jälkeen yhä syvemmälle, verho uhkaa repeytyä, muistot pyrkivät ryöppynä pintaan ja minä piiloudun niiltä syvälle itseeni. En tahdo muistaa enää kuka minä olen, missä minä olen ja kenen seurassa minä olen ja mitä minä teen. Suojaudun keskittymällä olemattomaan pisteeseen päässäni ja unohdan välillä hengittääkin. Sitten hän katsoo minua huolestunein silmin, ravistelee kevyesti ja kysyy mikä hätänä. Kyllä hän tietää. Pinnistelen tunnistaakseni hänet ja sijoittaakseni itseni johonkin tilanteeseen. En haluaisi muistaa mitä teimme ja miksi vajoan. En saa vastattua mitään, ynähdän, suljen silmäni uudelleen. Menee aikaa. Minuutti, kymmenen minuuttia? Hän ravistelee minua voimakkaammin. Kysyy missä olen. Mun tietoisuus kantaa enää mun iholle saakka. Äänensä kuuluu toisesta universumista. "Pitäisikö sun nousta ylös, joisitko vettä, ota jo rauhoittava." Koetan ponnistaa pinnalle, pääsen hetkeksi valoon sanon jotain, vajoan jälleen. Huomaan sanovani, etten taida muistaa tästä huomenna mitään. Menee aikaa. Avaan silmät, nousen hänen tukemana istumaan, jäseniä on vaikea hallita, mistään ei tule mitään, pöljä olo. Hän sanoo mun katsovan mistään ymmärtämättömän lapsen silmin. Keskityn, keho alkaa totella, otan rauhoittavan, astelen keittiöön, juon lasin viiniä, syön voileivän, tuijotan tyhjin silmin tummemmaksi sinertyvää taivasta, olen hiljaa. Myrsky raivoaa verhon takana, muistot väijyvät nurkan takana. Minä haluan pois. Vetäydyn peiton alle. Nukahdan. En muista mitään.

- Johannes -