Grrr

Ilta ei sit sujutkaan loppuun saakka mukavasti.

Esiintyjä oli kerrassan upea. Karismaattinen, sopivasti mukamas avuton kitaransa kanssa, sai yleisön nauramaan, akustinen kitara ja ääni. Vaatii taitoa, jottei menisi tusinalauleluksi ja tältä kaverilta sitä taitoa löytyi. Yleisö alkaa taputtaan harvoin viisi sekuntia viimeisen biisin jälkeen yhteen tahtiin. Tällä kertaa alkoi. Mihin mä joutuisin ilman mun Kantakapakkia, en näkisi enää mieleenpainuvia ei-niin-hirmu-nimekkäitä esiintyjiä.

Hyvästelin pöytäseurueen ilosissa tunnelmissa ja lähdin juoksemaan toiselle kitara ja ääni keikalle, tällä kertaa aina hyvää Davea katsomaan. Sanoivat ravintolaan soittaessani, että toinen setti alkoi juuri, tervetuloa!

Paskanmarjat. Ovella kaamea jono ja jonoa vahtimassa jättiläiskokoinen hyväkkääntärkeä poke, joka ei päästänyt ketään sisään, vaikka porukkaa lappasi ulos jatkuvasti. Onneksi jono sijaitsi Daven selän takana heti ikkunan vieressä, joten mä kyllä kuulin setin varmaan paremmin kuin salin perällä istuvat. Vitutti silti. Mikseivät sanoneet puhelimessa, että turha tänne on lampsia.

Edelleen iloisen mielen ansiosta ryhdyin ajankulukseni juttelemaan edessä jonottavien herrojen kanssa. Eksyimme kertaamaan punkin merkitystä suomalaiselle musalle ja muistelimme menneitä. Huoh. Pokekin päästi jonossa sitkeästi seisovat viisi henkeä ja minut siinä mukana sisään. Viimeinen kappale lopuillaan, eikä Dave vaivaantunut enää lavalle. Liekö sitten pöljän bisnesporukan vika, joka ei jaksanut taputtaa. Jotain maatalousmessusakkia. Voi V*tu sentään. Ilmankos sisään ei mahtunut, kun ne oli avuttomana jääneet ryyppäämään hotellinsa baariin, vaikka sijan olisi ansainnut jokainen fiksu kaupungin livetarjonnasta välittävä kanta-asukas.

Nojailin pylvääseen, hain tiskilta tuoppeja, aloin sittenkin humaltua, enkä edes jaksanut välittää. Näin heikoissa kantimissa mun touhu. Onneksi mulla ei ole ollut pitkään aikaan mukana minkään valtakunnan lääkepurkkeja humalaa vauhdittamassa, enkä mä mitenkään aikonut humaltua, sitä vaan hakee uuden tuopin kun entinen tyhjenee sen kummempia ajattelematta. Edes selvinpäin olemisen ihanuutta.

Kättelin ja esittäydyin jonossa tutustumiini miehiin, jotka sattuivat tuleen lojumaan saman pylvään äärelle. Jatkoimme punkista jauhamista. Aaltosen uus dokkari, joka pitäis nähdä, mitä kiertääkö Sex Pistols muka jollain revival kokoonpanolla. Ei, mä en tullut nähneeksi sitä aikoinaan, olin liian nuori. Kade sulle. Bollocks sentään. Mä pidin Ratsian avuttomista sooloista, jotenkin hellyttäviä ja Kohu-63:n keikoilla kaikki oli tasaisen pilvessä ... ....

Lähtivät meneen. Äkkäsin pöydästä, tai hän äkkäsi minut. Ex satunnaispano, joka heitti mut viimeksi pihalle kun en pannutkaan sitä. Mä halusin oikeasti oikeaa seksiä ja selitin, että aamulla vasta kun ollaan selvinpäin. Mä en nyt halua kun ollaan tässä kunnossa. Ei se ymmärtänyt... Halasi. Mä halasin sitä. Pyysi tupakalle. En lähtenyt. Tuun sit seuraavalle tupakalle mukaan. Mä nojailen tässä ja kattelen porukkaa. Seuraavaa tupakkakertaa ei enää tullut. En mä tiedä olisinko mä edes halunnutkaan. Aina sitä samaa. Humalassa samaan taksiin, kähmintää takapenkillä, kuskin virnuilu sen tajutessa tasan tarkkaan mitä menneilllään. Onnettomien ihmisten törmääminen yössä ja kaipuun hakemista toisesta, mikä ei kuitenkaan täyty ja ainoaksi varmaksi lupaukseksi jää toisen aamuinen hiivintä ovesta ulos.

Jokin tuttu kasvo istui yksikseen pöydässä. Varmaan joku mun jonkun muun expanon humanistiproffa tai joku muu. Mikä muhun meni, mutta menin istuun ja kättelin et muistatsä mua, et mä tunnen sen ja sen väikkärin tehneen tutkijan, joka oli sun ohjauksessa ja muuta asiallista paskaa. Muisti se jostain baarista jonkin humalaisen humanistikeskustelun puitteista. Jatkoimme jostain syystä samaa punk keskustelua. Oli tahollansa jonku toisen kaa samasta aiheesta, joka oli just tupakalla. Kaipa se Aaltonen näissä piireissä, sen taistolaisleffankin vuoksi, jonka kotipaikkakuntani ensi-illasta mut melkein nakattiin pihalle, kun mä olin liian kriittinen ja silleen ja lipunmyyjänä tuttu nainen ja ääh, pitkä tarina, jonka kohokohtana oli kun mä meuhkasin sille Ohjaajalle jostain punkista kuin me vihattiin taistolaisia kun ne oli niin naiveja ja muuta fiksua, josta voi olla aidosti ylpeä.

Sit se toinen tuli tupakalta ja se olikin mun parhaan ystävättären entinen vakipano, josta tiesin liian monta likaista yksityiskohtaa, enkä olisi halunnut muistaa niitä ja hain taas tuopin, jotten olisi muistanut ja en halunnut lähteä, kun oli taas se punk-keskustelu ja mitä vielä.

Katsoin kännyä. Ei voi olla totta. Eräs nainen kaipasi mua, kun se oli varmaan kuullut että mä olen liikkeellä. Jotain oli laittanut, että ikävä ja olis mukava nähdä pitkästä aikaa. Et mä istun täällä et tuu säkin tänne meidän kaa. Pitäiskö mun kertoa, no kerron kumminkin. Hän on maailman seksikkäin (Tosin kukaan mun naispuolinen ystävä ei ymmärtänyt mitä seksikästä mä hänessä näin.) Fiksu ja muutenkin just sellainen ihminen, joka saa mut lääpälleen. Kolme vuotta, noin, mä roikuin siinä vuosia sitten, kun se ei halunnut satunnaista tapailua enempää ja mä pöljänä puupäänä vaan jaksoin yrittää, että jos se kumminkin älyäis alkaa seurusteleen mun kanssa ihan oikeasti. Oli sillä muitakin. Mullakin kyllä, ja aina me päädyttiin ravintolasta samaan sänkyyn ja aina me vaan tavattiin samoilla keikoilla, koska meillä nyt vaan oli ja on edelleen samanlainen musiikkimaku.

Ja näihin samoihin aikoihin muhun kolahti High Fidelity, vaikken mä enää näe enää siinä ihmisessä enkä siinä kirjassa/elokuvassakaan mitään elämää suurempaa, mutta kaipa se osui oikeaan aikaan kun mä pyörin ton ja muiden naisten perässä kuin kuolaava rakki ja olin juuri perustanut friikkimusakaupan, jossa kävi aivan yhtä omituista sakkia.

Soitettiin aina sen naisen kanssa toistemme levyhyllyä läpi ja turistiin jostain mikä oli muka fiksua. Oisinko mä jo liian vanha moiseen vai olenko mä vaan muuttunut kyyniseksi. Kai mä voisin taata, että törmätessäni jumalattareen mulla tulis vaikeuksia päättää sen jumalaisen levyhyllyn äärellä että kumpi mua vetää ensiks enemmän sen hylly vai sen peti.

Siellähän se istui ... miehensä kanssa ... No, istuin silti alas muun seurueen sekaan ja niitä näitä heittelimme sinne tänne. Mut se nainen. Se alkoi kähmiä mua siinä miehensä silmien alla, joka istui vittuuntuneen näköisenä puoliksi sammuneena omalla puolellaan pöytää. Ei Jumalauta. Se oli tehnyt ton saman kerran ennenkin ja silloinkin mä jouduin työntään sen pois mun sylistä. En mä ala kenenkään riitojen välikappaleeksi tai muutenkaan. Joku raja. Mä olin niin vihainen, etten mä oikein muista miten se tarkalleen meni. Mutta kaipa mä sain sen tolpilleen, et tää ei käy. Sit ne alkoikin tekeen lähtöä jatkoille jonkin viinipullovaraston luokse ja mä vaan totesin ykskantaan, että mä en lähde mukaan.

Mitähän siitäkin olisi tullut.

Haukuin Kapakin tupakkipaikalla naisen pystyyn erään ystävättären exälle, joka koetti puolustella, että se vaan on sellainen, älä Johannes välitä tai ota niin vakavasti. Hyvähän sen oli sanoa.

Lähin talsiin kotiin lumipaakkuja potkien. Liian pieni kaupunki.

- Johannes -