Kerrataanpa hieman.
En taidakaan jaksaa. Täysin tyhjä mieli. Ajatukset kulkevat jähmeästi.
Yritän omaksi parhaakseni.
En pysty. Osien mekkala päässä turhan voimakasta. Kaikki tahtovat ääneen ja tuomaan omia tunnetilojaan ja pelkojaan sekä uhoamisiaan esille. Kenet minä valitsisin? En ketään pysyäkseni aikuisen roolissa, josta seuraa aikuinen tyhjä jähmeys. Aikuinen minä on täysin loppuunpalanut, eikä hänellä ole mitään sanottavaa kenellekään. Edes itsellenikään.
Haluaisin lähinnä istua metsässä kannonnokassa tahi metsämökissä kuistilla eteeni tuijottaen. Päättää päivä saunassa hikoilemiseen ja kiukaan ratinaan keskittymiseen. Nukahtaa rauhassa ja turvassa yön pimeyteen.

Mutta ei onnistu, ei millään. Ei ole paikkaa, eikä ole rahaa mennä minnekään yöpymisistä maksaen.

Olen täysin uupunut matkustamaan kumppanini kodin ja oman kotikaupunkini väliä kahteen kertaan kuussa käydäkseni minulle elintärkeässä traumaterapiassa. En edistyisi tähän tahtiin ilman sitä ja uppoaisin vieläkin helpommin synkkien osieni mukanaantuomaan lohduttomuuteen ja pimeyteen.

Jos edes voisin levätä kotonani, mutten pysty alituiseen metelöiviltä uusilta naapureiltani. Ajauduin kanssansa toissayönä melkein nyrkkitappeluun. Taisin olla ovella aika hemmetin poissa tästä todellisuudesta. Viime yönä saman remmin saapuessa uudelleen jatkoille kävin pudottamassa vihaisen lapun postiluukkuunsa, jossa uhkasin isännöitsijällä ja vuokranantajalla. Palauttivat postiluukkuuni revittynä. Lapsuuteni traumamuistot toistuvat naapurien humalaisessa metelöinnissä tehden kotonaniolemisesta yhtä helvettiä.

Kiitos rakkaani omien traumojen olen joutunut asumaan hänen luonaan olohuoneessa, koska hänen täytyy saada nukkua yksin turvassa oven takana eli omassa makuuhuoneessaan. Erittäin raskasta minulle. Samasta syystä hän ei ole voinut käydä koskaan minun luonani mun kotikaupungissa, koska minulla ei ole järjestää hänelle tällaista tilaa pienessä asunnossani. Meidän tulomme eivät näemmä myöskään riitä isomman asunnon hankkimiseen hänen kotikaupungissaan, koska Kelan tuet romahtaisivat yhteenmuutettaessa. Jos hankkisin rauhallisemman ja hieman isomman asunnon omasta kotikaupungistani, ei rakkaani kuitenkaan olisi oikeastaan kovinkaan halukas käymään siellä vaan suhtautuisi siihen vakavana takapakkina suhteessamme, koska olen jo osa perhettä hänen luonaan, eikä hän voisi lapsiltansa usein mun luona käydäkään, mitä nyt puolet ajasta periaatteessa. Huoh. Jos saisin rauhallisemman asunnon, niin matkustaisin harvemmin hänen luokseen, koska pelkästään jatkuva reissaaminen kahden paikkakunnan välillä kuluttaa minut loppuun muusta puhumattakaan. Minulla ei taida olla muita mahdollisuuksia kuin joko jatkaa nykyisellään reissaten kahden kaupungin väliä kärsien kotonani ja osin hänen luonaan liian ahtaassa asunnossa kunnes terapia päättyy lopullisesti joukuussa tahi muuttaa terapian jo nyt keskeyttäen hänen paikkakunnalleen omaan vuokra-asuntoon. Tiedämme molemmat, ettemme jaksa näin enää montaa kuukautta. Ei hän, enkä minä. Kestänkö terapian kesälomaan saakka. En taida kestää.

Jos hankkisin oman vuokrakämpän hänen kotikaupungistaan, joutuisin lopettamaan terapian kotikunnan vaihtuessa. Hänen kunnassaan ei ole tarjolla traumaterapiaa ja mistä löytäisin siihen rahoituksenkaan. Voisin periaatteessa maksaa terapian itse, koska säästäisin matkustamisen loppuessa muutaman satasen kuukaudessa. Tosin vuokrataso on korkeampi hänen kotiseudullaan ja päälle tulisi matkustuskulut läheiseen isompaan kaupunkiin, josta traumaterapiaa saattaisi löytyä. Mutta terapeutin vaihtaminen kriittisessä vaiheessa ei olisi sekään hyvästä päästyämme juuri muistojen avaamisen vaiheeseen.

En kertakaikkiaan tiedä mitä tehdä. Sydän sanoo, että hae omasta kotikaupungista hieman isompi, rauhallinen ja viihtyisä asunto. Ole enemmän omassa kotona, keskity terapian loppuaikaan ja kotiseudun sosiaalisiin suhteisiin ja upeisiin maisemiin sekä kulttuuri- ja muuhun tarjontaan, mitä ei löydy hänen luotaan pikkukaupungista. Mutta kun se saattaisi hajottaa suhteemme, ja tuntuu erittäin epäreilulta, etten voi tehdä tällaista ratkaisua.

Korostan, etten ole helppo kumppani osieni ja niiden reaktiomallien ja pelkojen kanssa, mutta olen mennyt huomattavasti eteenpäin seestyen paljossa. Reissaaminen polttaa kuitenkin meidät molemmat loppuun. Hyvää ratkaisua ei ole olemassakaan. Olen umpikujassa.

- Johannes -