Solu vartalossa kirkuu sireenin lailla hätätilaa.


Näin pahaa herätystä en muista. Sattuu, polttaa, jäsenet hapoilla sadan kilometrin lenkin jäljiltä, aivot koettavat resetoida jonkinlaiseen todellisuuteen, pystyn näemmä kirjoittamaan, joku hätätilajärjestelmä pitää alkeellisen selviytymissysteemin yllä.

Muistin unessa pohtineni lapsena että hyppäisin katolta maahan. Loppuisi pelko.
Luulin, että kiikkuessa harkisemani puukolla mahaantuikkaaminen olisi ollut ainoa suunnitelma. Kuilun reuna. Sieltä se vertaus tulee. Muitakin elementtejä taas. Aseita, ampumista, lataamista. Väkivaltaa.

Ovatko nämä totta vai vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta. Uskon näiden kertovan minulle asioita, jotka olen painanut syvälle piiloon. Epäjärjestyksessä ja pirstaleisena kollaasina kuin muisti noukkisi satunnaisia näytteitä sotkien niitä yhteen surrealistisella tavalla.

Alkaa helpottaa, koska koetan purkaa itseäni lauseiksi, narratiiviksi. Toisaalta minun pitäisi antaa tunteiden tulla, mutta en uskalla, en tiedä mitä tekisin, täytyy odottaa ohjattuun tilaisuuteen.

Hei.
Aurinko loistaa vihreää valoaan lehvistöjen läpi heijastuessaan.

- Johannes -