Hei

Kiitokset Lumelle!!! :)

Laitan kunnianosoituksen keskiviikkona.

1732132.jpg

Ei oikein tahdo tulla mistään mitään. Oikeasti. Pää on jälleen täynnänsä raskasta lyijyä painaen mielen jonnekin mutajärven pohjiin. Makaan tai istun kotona jaksaen tuskin laittaa edes ruokaa. Nukun toistuvasti päiväunia, enkä tahdo päästä sängystä ylös. Ei auta kuin antautua depressiolle ja tunnustaa, että sillä on yhä vielä takataskussa ikäviä ylläreitä. Tiedä sitten johtuuko takapakki jostain tietystä vai onko kyseessä edes koskaan takapakki, vaan ainoastaan paluu masennuspotilaan arkeen välillä koetuista epätodellisen iloisista päivistä poiketen. Mua reilusti tunnustettuna pännii koko ns. lomaheinäkuu ... .. .

1732134.jpg

Viime viikon keskiviikko sujui erityisen mukavasti palautteen ja sossurahan johdosta. Pitkin kaupungilla vietettyä päivää palautui mieleen kaikenlaista mistä pidin ennen sairastumista. Tuntui ihanalta muistaa elävästi fiiliksiä ja tuntoja menneiltä vuosilta. Pölyisten divareiden hiljainen tunnelma, kahvilan puheensorina, pohdinnat kirjakaupan hyllyllä, bodyshopin monenkirjava tuoksu jne. Kotona jaksoin selailla ostamiani paria kirjaa, keitellä espressokahvia, nojautua sohvalle antaen auringon paistaa ikkunasta suoraan kirjan lehdille kahvin höyrytessä makean tuoksuisesti.

Perjantaikin sujui mielekkäästi työkaverin seurassa, vaikkei hän jäänytkään yöksi, ja vaikkei puhuttu mistään järkevästä, kunhan kuunneltiin heavymusaa ja puuhattiin kaikkea pienimuotoista. Mutta lauantaina iski jo ahdistusmasennus huomatessani kuinka vähän olinkaan saanut rahaa eli tili oli jo miinuksella. Soitin siitä huolimatta vanhalle tutulle, jonka seurassa on ollut aina helppoa tarvitsematta huolehtia lainkaan mistä voi puhua ja mistä ei. Johtunee kenties siitä, että hän on itse läpikäynyt rankan elämän mukaanluettuna sukupuolenvaihto. Helppohan mun on masennella oikeassa vartalossa. Soitin ihan vain udellakseni olisiko hän ollut lähdössä illalla yksiin bileisiin. Ei olla käytykään koskaan yhdessä juhlissa kuin kerran viime vuonna. No, hänhän innostui, vaikkei mua oikeastaan huvittanutkaan, mutta eipä sitä oikein voi perua kun itse pyytää. Nukuin loppupäivän ja pakotin itseni liikkeelle yhdeksän jälkeen polkien tuttuni luokse ja sieltä juhliin, jossa oli kaikkea mielenkiintoista, mutten mä viihtynyt lainkaan. Poikkesin välillä kantakapakissa, jossa törmäsin tuttuun porukkaan. Mitään sen kummempaa kumminkaan. Vakikamaa. Sit takas juhliin ja yhdessä taksilla hänen luoksensa, missä kuiteskin kieltäydyin viinistä ja poljin takas kotiin enemmän tai vähemmän väsähtäneenä kaikkeen.

1732137.jpg

Tyypillistä epäonnista lomakuukautta kuvastanee se, että Taiteilija soitti aiemmin illalla, että pääsisin huomenna kyydissänsä mökillensä useaksi päiväksi. No, perkele minä voi minnekään lähteä ilman rahaa. En pysty hankkimaan ruokaa ennen keskiviikkoa käydessäni myymässä taas yhden kerran keräilykamaa saadakseni käteistä ruokaan. Mä en kehdannut sanoa, että lähtisin mielelläni, mutta tartteisin rahaa lainaan. Ei sitä hänelläkään juuri ole. Enkä ehdi millään aamulla vaihtaan tavaraa rahan kautta ruokaan. Pakko yrittää myöhemmin kesällä kun olen toivottavasti edes jotenkin varoissani.

1732136.jpg

Mä ahdistun kotiin jumittuneena palasiksi. Pitäis varmaan kohta soittaa nöyränä veljelle, että tule hakemaan mut pois täältä, ihan sama minne. No, työkaveri tulee huomenna uudestaan käymään ja uusimme torstaina peruuntuneen museomatkan. Sentään jotain odotettavaa. Kenties noi yksinäiset päivät tuntuvat niin kovin vaikeilta, koska jaksan jo nauttia seurasta ja yhdessä tekemisestä eri tavalla kuin aiemmin ja näen kontrastin arkeeni verrattuna kuilunomaisena. Mulla ei ole mitään tekemistä normaalisti, eikä varaa yhtään mihinkään. Satunnaisesti muusta nautittuani paluu arkeen murentaa iloisen mielen ja särkee luottamuksen tulevaisuuteen. Tätä tää on aina vaan.

Koetin kohentaa tänään mielialaa askartelemalla saksien ja askarteluveitsen kanssa. Paskat. Kävi vaan pahvipöly henkeen ja piti käydä välillä hengittämässä raikasta ilmaa takapihalla. Ei auta vanhat Sinatra yms. iskelmätkään. Eilen katsomani National Geographic -seuran ilmastonmuutosdokkarikaan ei kohentanut mielialaa, tietenkään.

1732135.jpg

Eikä oikeastaan sekään, että katsoin vihdoinkin Long Way Round -sarjan päätösjakson. Ko. sarjassa seurataan näyttelijöiden Ewan McGregorin ja Charley Boormanin moottoripyörämatkaa Lontoosta Aasian, Siperian ja Alaskan kautta New Yorkiin. Haaveilua, haaveilua, jotta pääsisi joskus itse edes jonkinlaiselle matkalle. Mä säryin kohdassa, jossa herrojen vaimot et lapset oli saapuneet yllättäen samaan hotelliin jo ennen New Yorkia. Miksei mulla ole ketään ketä ikävöidä ja joka voisi mut yllättää, ettei tartteisi nyyhkiä kotona jonkin pirun DVD:n äärellä toisten onnen puolesta.

Jos kiduittais itseään ja seurais myöhemmin viikolla samojen tyyppien Long Way Down -sarjan, jossa matkataan Skotlannista Kap Kaupunkiin. Äh. "Hui hai" sanois Vonnegut.

Voikaa hyvin, mä yritän.

- Johannes -

1732133.jpg

PS
Kaksi hyvää puolta olossa:
1. Ei huvita ryypätä tai ottaa pillereitä.
2. Uskon kaikesta huolimatta vakaasti parempaan tulevaisuuteen. Olen nähnyt vilauksen valosta.