Hei

 

Kävin psykiatrilla.

Ei siellä mitään tapahtunut. Enpä lyönyt nyrkkiäkään pöytään. Katselin odotushuoneessa muita potilaita. En mä sentään ole sellainen selkeästi reppana kuin ne muut. Ne muut. Mä osaan reflektoida itseäni, esittää asiani fiksusti ja selkeästi, pukeudun siististi ja käyttäydyn korrektisti, nauran ja hymyilen paskankin keskeltä. On kai aika ymmärrettävää, että mun on vaikea saada apua kun resurssit eivät riitä kaikille. Mä taidan kuulua ja varmaan kuulunkin paremmin pärjääviin, vaikka en varmastikaan kuulu paremmin voiviin.

Psykiatri ei pidä dissosiaatiohäiriöitä oman diagnoosin arvoisina, paniikkihäiriön lisääminen jäi käsittelemättä. Saan ajan MTT:n psykologille tammikuussa. Kehoitti hakemaan terapeuttia, muttenhan mä jaksa. Määräsi uutta lääkettä. Onpi vanhaa, koska vanha vaihdettiin tohon samaan halvempaan vaihtoehtoon. Enpä tiedä auttaako. Suurempana annoksena tuo ainakin sivuoireet, vie seksuaalisuuden mennessään ja katkaisee yhteyden tunteisiin eli turruttaa.

Yritän käydä viikolla kriisikeskuksessa. Jostain tätä vyyhteä täytyy alkaa kerimään auki, selkeämmäksi. Jospa sieltä saisi vinkkejä terapeutista, lyhytaikaista terapiaa, vertaistukea ja vähintäänkin neuvoja kuinka edetä. Ehkä mä saisin siellä riisuttua paremmin mun pärjääjän ulkokuortakin, kun se ei ole virallinen mun kohtaloa määrittelevä taho. Mun pitäisi saada jotain papereita uhkaavaa työkokeilua varten ja vakuutuslaitokselle, jotta en joutuisi ihankohta töihin ja saisin pidemmän päätöksen kuin kolme kuukautta. Mun täytyy alkaa parin viikon päästä huolehtimaan kaiken keskellä toimeentulosta. Helmikuuksi ei ole enää vaihteeksi mitään tuloja. On tämä vittumaista.

 

Asuntoni on ihana. Oikeasti. Vanha kivitalo. Viihtyisä pohjaratkaisu ja kertakaikkiaan mukava kämppä. Mutta helvetti soikoon, taas ongelmia naapureista. Seinänaapurit herää telkkaan, joka pauhaa mun seinän takana usein jo ennen seitsemää voimakkuudella, ettei tartte itse laittaa uutisia. En kestä. Enkä uskalla tehdä mitään asialle. Taas tämä sama ongelma. Sit mä jännitän alituiseen, että joko ne taas aloittaa. Joskus kuuluu illalla jotain. Harvoin tosin. En uskalla käydä sanomassa, enkä pudottaa lappua. Pelkään karmeaa kostoa. Huudattavat varmaan sitten ainaisesti televisiotaan.

 Olispa elämä normaalia.

 Muutama ystävä on muistanut. Lämmittää mieltä.

 

- Johannes -