Hei

 

 

Jo vain kääntyi onni ja autuus takapakiksi viime perjantain mittaan. Sen jälkeen olenkin uskaltanut kahdesti kauppaan ja lukenut vängällä 2½ erinomaista kirjaa, jottei tarvitsisi viettää harvoja valveillaolohetkiä sietämättömän jännityksen ja stressin vallassa. Kauppaan ole toisaalta enää asiaakaan, koska loppuviikoksi on rahaa jäljellä kaksi euroa. Onnekseni kaapista löytyy juureksia, hapankorppupaketti, Oivariinia, oliiviöljyä ja sen semmoista sekä pakastelokerosta iso paketillinen poronkäristystä. 

 

Mua jännittää kaikkein eniten terapian jatkuminen. Saan minä sen kerran viikkoon maaliskuun alusta kelalta, mutta tarvitsisin kaksi, eikä minulla ole mitenkään järjestettynä riittävästi omaa rahaa, koska kaadun ensi kuussa laskuihin jo muutenkin, eikä tilanne taida paljoa helpottaa maaliskuussa, vaikka lopetin kaikkien lehtien tilaukset, joita olin mennyt pöljänä tilaamaan viime syksynä. Jos raha-asiat pysyisivät kunnossa edes kerran kolmea kuukautta pidempään, niin rentoutuisin paremmin. En osaa käsitellä rahaa, eikä tuloihin ole tulossa korotuksia, menoihin onneksi vajaan satasen säästö kun terapiakäyntien määrä tippuu puoleen. Raha onkin tarpeen terveellisemmän ruokavalion tähden. Vihannekset yms. terveysherkut ovat kalliimpia kuin, jos söisi vaan leipää ja perunaa makkaralla.

 

Töihinpaluukaan ei näytä enää yhtä ruusuiselta, kiitos laman. Ketjussa pyyhkäistiin läpi lomautusaalto eli syksyllä määräaikaisen eläkkeen loppuessa (ellen jatka sitä) ei olekaan enää tunteja täyden työviikon verran ja haaveeni työn siirrosta Pohjois-Karjalaan on totaalisen jäissä samasta syystä. Minunhan olisi toki fiksua aloittaa työt vähemmällä tekemisellä, mutten saakaan Kelalta töihinpaluutukea ennen vuoden 2010 alkua, koska ne lasketaan kahden vuoden jaksoissa ja olen omani käyttänyt yrittäessäni palata töihin loppuvuodesta 2007. Perhana sentään. Mun pitäisi laskea saisinko asumistukea ja miten veroprosentin kävisi osa-aikatyöllä. Pelkään, etten tulisi toimeen, enkä uskalla selvittää asiaa, vaan kipristelen vatsaa mielummin pelonsekaisen toivon vallassa. Jospa kaikki järjestyisi tekemättä elettäkään minkään eteen.

 

Mä olen toisaalta odottanut töihinpaluuta itsekunnioituksen, rahatilanteen ja tekemisen vuoksi ja toisaalta olen myös totuttautunut ajatukseen, etten enää koskaan palaisikaan työelämään. Jos vain saisi jotenkin tulot ja menot kohdalleen voisin viettää loppuelämän vähävaraisen hiljaisen tyytyväistä elämää muutamien edullisten harrastusten parissa. Lähinnä tulee mieleen kirjallisuus, elokuvat, metsissä reippailu, uimahallissa kuntouinti ja avantouinti.  Jotain budo-lajiakin voisi vielä yrittää.

 

Ja mikä tärkeää haluan rakentaa sosiaalisen elämäni osittain uudelleen eli löytää ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa osaan olla ilman päihteitä. Ystäväni ovat minulle todella rakkaita ja tärkeitä, mutten kykene pyristäytymään irti vanhasta päihdekeskeisestä yhteisen ajan vietosta. Tämä onkin yksi tärkeistä syistä miksi haluaisin vaihtaa maisemaa. Haluan aloittaa alusta myös symbolisesti uudessa paikassa, vaikka toki tiedän, ettei paikkakunnan vaihto sinänsä auta yhtään mitään, jollen muutu itse mukana.

 

Rasitteena mulla on mun luottokorttilasku ja opintolaina, joista jälkimmäisen saan tosin kokonaan anteeksi muistaakseni vuonna 2010. Sitä odotellessa. Eläkkeellä en valitettavasti pysty lyhentämään luottokorttilainaani, jota kasasin ennen terapian edistymistä kun en vaan jaksanut välittää. Eihän mulla ollut minkäänlaista tulevaisuushorisonttia, joten mitä väliä. Ei mitään. Jos saisin 6-7 tonnia jostain rahaa, mitä ei tarvitsisi maksaa takaisin saisin raha-asiat kondikseen. Se olisi ihanaa, eikä summa ole edes suuri. Itkulla tätä ei kumminkaan selvitetä, eikä vatsan kipristelyllä.

 

Mun pitää jatkaa itseni pakottamista: "Toimi Johannes! Jalkaa toisen eteen ja käsi kännyyn kiinni!" Hoidin viime keskiviikkona erääntyneiden laskujen siirron soittamalla neljään paikkaan ja kävin juttelemassa yläkerran möykkäävän naapurin kanssa. Laskujen siirto onnasi ja naapurikin oli iisisti koko viikonlopun. Noin vaan. Kämppäkin alkaa olla valmiina. Torstaina mä korjasin siivouskomeron ruuvimeisselin kanssa, turhat tavarat roskiin, ruuvit ja mutterit lasipurkkiin, hyllyt seinään kiinni ja kas, imuri mahtui sinne eka kertaa kahdeksaan vuoteen. Sisustin jopa makkarin (varastohuoneen) uusiksi. Ehkä tämä tyhjyys johtuukin osittain siitä, etten voi ainakaan paeta mihinkään puuhaan isompia ratkaisua odottavia ongemia ja pyrkimyksiä.

 

Terapeuttini on varmaan muuten perustellusti sitä mieltä, etten ole ollenkaan niin huonokuntoinen, jotta mut saisi pysyvälle eläkkeelle. Psykiatrin kanssa kun oli vielä kahtena edellisenä kertana vaikeuksia saada häntä uskomaan edes silloisten eläkejaksojen pidentämisen välttämättömyydestä. Miksi mun pitääkin aina näytellä niin pärjäävää ja ongelmatonta.

 

Mua jännittää sekin, että olen alkanut puhua terapiassa asioista, joista en ole aiemmin puhunut mitään eli mm. äidistä ja  mistäs mä olenkaan puhunut. En haluaisi muistaa.

 

Mä en tiedä onko tämä jännitys siedettävämpää kuin aiempi ahdistuskauhu. Uskoisin tämän olevan edistystä, koska osittain tiedän mistä tämä johtuu (jopa lapsuustraumojen osalta) ja tiedän tämän olevan varmasti aika pitkälle traumojen purkamista käytyäni jo läpi saman ahdistuskauhun kanssa. Eteenpäin mennään.

 

- Johannes -