Hei



Tyhjyys tunkeutuu mieleen, ei kuitenkaan vailla merkitystä. Tuntuu kuin kävelisin metsään eksyneenä vailla suuntaa ja ulospääsyä. Jokin odottaa, jonkinlainen kyllästyminen eksyksissä oloon. Jokainen askel salaa minulta jotakin, koettaa piilottaa hienoisia muutoksia, joiden olemassaoloa voin vain aavistella. Jotakin tapahtuu. Jokin odottaa seuraavan mutkan takana, jokin odottaa minua mäen toisella puolen.

Tunne kasvaa, se pelottaa.

Kuin Sigur Rósin kappaleessa Sigur Rós.

Yläkerran naapurit juhlivat viime yön. En saanut valitettua, en uskaltanut. Huudatin jossain välissä minuutin UK Subsien kappaletta SCUM OF THE EARTH täysillä ja voitte kuvitella millainen meteli mun laitteista lähtee. En kuullut omia ajatuksiani. Eivät älynneet tai välittäneet vihjeestä. Kärsin, en saanut unta, kokeilin korvatulppia, mutta kuvittelin häiriön niiden lävitse. Lopettivat puoli neljältä. Törmäsin päivällä saunasta tullessani tyyppiin, jonka luulin asuvan mun yläpuolella. En ole koskaan edes tervehtinyt häntä ja hyökkäsin päälle ensisanoikseni syyttämällä metelistä. Olin suunnitellut yön läpi kuinka käyn huomauttamassa metelistä alkuillasta. Mutta hänen kävellessään mua vastaan tajusin samalla sekunnilla, etten ikinä uskaltaisi mennä soittamaan ovikelloa, joten minun tulisi kakistaa sanottavani nyt samantien vailla valmistautumista. Hän totesi, ettei asu mun naapurina. Siinä sitten peruuttelin syytöstäni jauhaen häiriöstä ja toivottaen hyvät viikonloput. Hän toivotti samat iloisena. Kotiin astuessani käteni tärisivät holtittomasti ja sydän muljahteli kahtasataa. Pyörrytti niin, että täytyi istahtaa sängylle. Miksi aina näin. Mä en kykene tällaisiin normaaleihin asioihin ilman että paniikkihäiriö iskee ja ilman että vartaloni nousisi kapinaan mieltä vastaan.

Sama elämäni kanssa. Mä en kykene nousemaan onnelliseksi, hetkeksi kenties mutten kokonaan. Mä en pysty korjaamaan olemistani loppuun saakka, ryhdyn vastarintaan aina viime metreillä. Tiedän mitä pitäisi tehdä, tiedän mikä on väärin, tiedän milloin mulle tehdään väärin, mutten vittu kykene.

Vietin keskiviikon prätkäkaverin kanssa Mansessa. Söimme Telakalla maailman parhaat pihvit, lilluimme kylpylässä, nautimme teatterista ja erinomaisesta bändistä ja niin, olimme aika iloisesti kännissä hotelliin horjuessamme. Jostain epäselväksi jääneestä syystä ryhdyimme puimaan äkillisen selviämisen fiiliksissä vakavia. Kaverini sanoi mulle, että hän tietää mitä mulle on tapahtunut, vaikken ole koskaan sanonut hänelle mitään. Murruin täysin, mutta pidin sen sisälläni vaieten minuutuksi. Istuin sängyn laidalla kääntäen katseen kohti seinää. Kaveri omalla laidallaan puolen metrin päässä vaihtaen aihetta hieman kevyempään sallien mulle rauhan itseni kanssa. Miksen minä päästänyt itkua, miksen minä tarttunut häntä hartioista ja sanonut, että tiedän sun tietävän ja hyvä niin.

Mitä tämä viime metreillä luovuttaminen ja väistäminen on. Mistä se kumpuaa. Miksi mitätöin kaiken hyvän lopuksi, ikäänkuin mitään hyvää olisi ollutkaan koskaan.

Oli minulla hauskaa viime postauksen iltana. Oikein hauskaa, oikein humalaista, tusina kavereita ja tuttuja. Miksi sitten humala ja typerä vessanainti jonkun nobodyn kanssa jonkun jyskyttäessä ovea. Mitätöinti.

Vaikka metsä olisi kaunis ja vaikka tuntisin polun ja tuntisin askelten kuvion, niin minä eksyisin tahallani.

Silti, luulen jotain tapahtuvaksi vuodenvaihteen jälkeen, jonkinlaista samaa kuin vuosi sitten. En tiedä vielä mitä, tiedän sen olevan hyvää ja se minua pelottaa. Se hyvä mitä voisin itselleni tehdä itsessäni.

Surullinen olo, tyhjä. En haluaisi nukkua, en voisi nukkua, en tänä yönä.

Funka kirjoittaa niin kauniisti.


- Johannes -


PS
Hyvää joulua Valamon luostarista !