Hallituksen päätös eläkkeensaajien asumistuen lakkauttamisesta sellaisenaan ja sulauttamisesta yleiseen asumistukeen tarkoittaa, etten voi jäädä millään keinoin asumaan uuteen ihanaan asuntooni, jonne muutin toukokuun alusta. Kaikkea muutakin on sattunut. Vieläkin vaikeampia asioita ja takapakkeja. Ainoa hyvä asia tälle ja muutamalle viime vuodelle on lopultakin pysyvä eläkepäätös, mutta pelkästään sen varaan en saa elämääni rakennettua jäljellä olevilla voimavaroilla.

Istuin juhannuksena monena päivänä tuntikausia parvekkeella pohtien tuskaisena löydänkö ainuttakaan syytä miksen hyppäisi. En löytänyt, mutten saa hypättyäkään. En ole ihan vielä niin syvällä mustan kaivon pohjalla, etten jaksaisi enää pinnistellä juuri ja juuri mustan kylmän veden pinnalla nenää myöten. Haluaisin antaa periksi, päästä lepoon. Paleltaa, enkä näe valoa. Soitin paikalliseen kriisipäivystykseen ja kävinkin siellä saman tien suurin toivein pakaten olkalaukkuun mukaan yökamppeet, mutta reissu muodostui pahaksi pettymykseksi. Sain keskusteluapua, jonka sisällön osasin ulkoa jo etukäteen sekä lupauksen soitosta viikon kuluttua. Odotan siis puhelua. Pääsisin lähetteellä pariksi yöksi paikalliseen mielisairaalaan, ehkä turvaan siihen, jollei olo ala kohentua, jotten tekisi mitään harkitsematonta dissosiaativisesti vajonneena. Antaisi periksi.

Hesarin sunnuntainumerossa oli hieno artikkeli köyhyydestä. Voin allekirjoittaa siitä kaiken. Artikkelissa lainattu tutkija Juho Saari kirjoittaa viisaasti köyhyyden ongelmista. Minua koskee erityisesti tämä: "Olennaisempaa on hänen mukaansa resilienssin eli kimmoisuuden menetys: Ihminen on kuin nyrkkeilijä, joka kestää iskuja tietyn verran. Kun kolhuja on tullut elämässä tarpeeksi, yksikin isku lisää vie jalat alta." Näin minulle on käynyt viime vuosien kuluessa. Voimat ovat loppu ja odotan vain viimeistä tyrmäävää kanveesiin tiputtavaa iskua.

- Johannes -