Hei



Mikään ei tunnu miltään. En jaksa laittaa syötävää, vaikka nälättää niin että vatsaan koskee. En jaksa sulkea ikkunaa tai laittaa sukkia jalkaan vaikka paleltaa epämiellyttävästi. En jaksa mennä suihkuun, vaikka päätä kutisee ja kainaloissa tuntuu nihkeälle. En jaksa nostaa vierelle Potteria taikka Landeria, vaikka lukeminen olisi mieluisampaa kuin netissä roikkuminen. En jaksa pakata, vaikka mun pitäisi lähteä tällä viikolla erämaahan. En jaksa edes innostua koko retkestä, vaikka olen odottanut sitä koko loppukesän. Tylsää, tyhjää, merkityksetöntä. Yhtä hyvin voisin muuttua vieterillä vedettäväksi mekaaniseksi ihmiskoneeksi.

Miksi mä rankaisen itseäni aina näin. Teen juuri päinvastoin kuin olisi parhaaksi. Eilenhän minulla oli mukavaa ja juuri sen vuoksi tänään ei saa enää olla.

Piti puhuman terapiassa seksuaalisuudesta. Aloittaa tsunamin torjuminen varovasti hentoa aallonmurtajaa rakentamalla, mutta vaahtosin sen sijaan Louhimiehen Käsky-elokuvasta. Terapeutti huomauttikin mulle mun puhuvan taas ihan muusta kuin sovitusta vaikeasta aiheesta mitä piti alkaa vihdoinkin käsittelemään. En silti taipunut, vaan jatkoin samaa vanhaa.

Olisiko myös niin, etten mä ole vielä lainkaan niin terve kun mä luulen ja toivon olevani. Ettei musta vaan vielä ole viettämään montaa tyytyväistä päivää peräkkäin.

Ei mun pitänyt kirjoittaa tästäkään. Tympäisee koko blogi. Tympäisee olla valveilla, tympäisisi herätä, jos menisin nukkumaan. Valvon siis mielummin, ettei tarvitsisi ajatella heräämistä ja unimaailmasta todellisuuteen liukumista. Miksei ihminen voi valita vapaaehtoisesti siirtyvänsä totaaliseen hulluuteen, jossa luulisi olevansa joku kokonaan muu jossain aivan muualla. Miksi minun pitää elää todellisuudessa. Ja elänkö minä edes. Pitäisikö minun lukea blogini läpi huomatakseni mikä on mun todellisuus?

Mun todellisuus on kesää lukuunottamatta kylmä. Mä en nimittäin sulje ikkunaa kokonaan koskaan. Tarkoitan sulkemisella mun kielessä ikkunan raolleen laittamista. Sillain se on vuodet läpeensä ulkona paukkuvasta pakkasesta riippumatta. Vieraat valittavat kotini kalseutta. Koetin opetella sulkemaan ikkunaa viime kuussa. Kas kun kodista tuli miellyttävän lämmin ja himpun verran turvallisempi, mutten mä viihtynyt niin. Ikkuna on jälleen aina vähintään raollaan. Koetan sitten lämmittää kynttilöillä ja jättämällä mm. uunin luukun auki valmistettuani siellä jotain. Patterit mä kun olen katsokaas ruuvannut kiinni jakoavaimella. Ei niitä saa enää auki. Kokeilin kerran, mutta ovat kai ruostuneet jumiin.

Kuinka monta asiaa mun elämässä menee näin?

Kuinka monta neuroottistraumaattista pinttymää mun pitää rikkoa kyetäkseni olemaan onnellinen?

Ja miksi musta on aivan luontevaa unohtaa niistä valtaosa seurustellessa tai lapsen asuessa luonani, kun eihän toista ihmistä voi kiusata omilla omituisuuksilla. Tarkoitan unohtamisella aitoa muutosta toisenlaiseen olomuotoon. Jos naisystäväni (imaginäärinen tässä tapauksessa) tulee luokseni, niin mä suljen ikkunan kokonaan kiinnittämättä asiaan sen kummempaa huomiota tai edes tiedostamatta asiaa lainkaan. Toisenlaisessa tilanteessa yksin asuessani mä saatan ihmetellä onkohan kaikki ikkunat varmasti raollaan, kun tuntuu jotenkin tunkkaiselta. Mun täytyy käydä oikein tarkistamassa, että vähintään yksi ikkuna on raollaan, jotten tukehdu yön kuluessa. No, onhan se vaan kerrassaan kivaa nukkua talvella kahden paksun täkin alla hengitys huuruten. Minusta on. Eikö teistä?

Onko tämä kaikki ihan pimeää?

Minä en tiedä.

- Johannes -