Hei,


Istun paniikissa junassa läppäri sylissä. Huoh. Mä olisin halunnut jäädä aamulla nukkumaan kaverini luokse, mutta hän lähti töihin ja mun täytyy oikeasti (kaite) palata kotiin tämänpäiväiseen terapiaan, tsekkaan laskut ja raha-asiat, en tiedä vielä jääkö mulle loppukuuksi sataviisikymppiä vaiko pelkästään viisikymppiä. Ei ne kumminkaan riitä. Miten päin vaan. Mun täytyy todennäköisesti heivata tavarani jo ensi tiistaina väliaikaiseen varastoon tulevaan kotikaupunkiini, koska oman kämppäni täytyy olla tyhjä viimeistään kuun viimeinen päivä, edellinen asukas muuttaa tulevasta asunnostani vasta samana viimeisenä päivänä, enkä saa silloin muuttoapua. Ajattelin ryhtyä pakkaamaan huomenna tiistaina. Lisäksi mun täytyy alkaa järkkäämään miljoonaa muuttoasiaa sähkön katkaisusta asunnon lähtötarkastuksen. Mä en jaksaisi millään. Yritän selvitä kesäkuusta jotenkin päin. Tärkeintä lienee, etten tee kuten viime maanantaina ja uudelleen pöljänä perjantaina, että haen helpotusta alkoholista. Pää ei kestä eikä kukkaro. Perjantainen oli selkeästi paniikkireaktio. Kaverini piti tulla kylään jo silloin, muttei ehtinytkään. Mä menin totaaliseen paniikkiin, että vasta huomenna, mitä mä teen, apua. Sinne meni viisikymppiä ja viimeisetkin voimavarat. Korkki kiinni tästä etiäpäin. Mitä tahansa tapahtuu ja miltä tahansa tuntuu, niin pysy Johannes kotona, eikös niin. Mä en onnekseni koskaan juo kotona, en juo, jollen lähde ulos.

1244573563_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Lainasin tällaisenkin kirjastosta maanantaina

 

Mä olin lauantaina solmussa. Yritin viimeisillä voimillani. Kaveri saapui, etsin hänet torilta kommelluksien kautta, kävimme kahvilla ja pizzalla, kävelimme pitkän lenkin kauniissa maisemissa, lämmitimme sisareni saunan. Romahdin. Makasin sohvalla kykenemättä aluksi edes puhumaan. Sain selvitettyä vähitellen miltä tuntuu, kuinka lopullisen väsähtänyt olen. Ehdotin jopa lähteväni mielisairaalaan. Voimat eivät kertakaikkiaan riitä mihinkään. Ei mihinkään. Puhuminen auttaa kummasti ja rauhoittavat. Ja velvollisuudet. En mä voi mennä nyt lepäämään minnekään irtisanottuani vanhan asuntoni. Mun on jaksettava lähteä sieltä. Oloa ei parantanut lainkaan kaverini pettymys viikonloppuun. Piti puuhata monenlaista, mutta hän joutuikin auttamaan mua sairaanhoitajana. Lohduttamaan ja pitämään huolta. Syylliseksihän minä itseni tunsin siitäkin.

Mua pelottaa tulevat isot muutokset ja kaikki hyvä mitä olen niihin liittänyt muuttuu karmeaksi pahaksi. Olenko päättänyt väärin. Jaksanko sittenkään. Koetan hokea itselleni, että kaikki kääntyy hyväksi. Mua rassaa kevään liiallinen riekkuminen ympäri Suomea, paluu arkeen kuntoutuskurssilta, alkava seksielämä nostaa pintaan muistoja painajaisista, ei pitäisi vielä rakastella, lapsella yllättäen vaikeita ongelmia joita koetan parhaani mukaan selvittää ilman kenenkään apua, äitinsä kun osaa ainoastaan huutaa.

Näen lapseni tänään kriisitapaamisessa illalla. Tärkein syy miksi uskalsin vihdoinkin vaihtaa paikkakuntaa moninverroin mieluisampaan oli yhteinen usko lapsen kanssa, jotta hän pärjää jo aikuisena omillaan. Näin ei vain näytä sittenkään käyvän. Helvetti. Tuntuu pahalta lähteä tässä tilanteessa, mutta onhan hänenkin otettava enemmän vastuuta itsestään. Musta vaan tuntuu, etten ole ollut tarpeeksi isä, vaikka meillä erinomainen puheyhteys onkin, mutta olen opettanut liiaksi samaa miten itse elän, että omillaan on pärjättävä. (Kunnes romahtaa.) Jossain otsikossa viikonloppuna sanottiin, että masennuspotilaiden lapsista sairastuu masennukseen 60%. Äh. En mä jaksa kirjata näitä enempää. Juna heiluu hullun lailla. Kestääkö läppäri edes pehmentävässä sylissä. Lopetan.

Enpäs lopetakaan. Mehän listasimme kurssilla niksejä, joilla selvitä juuri tällaisista takapakeista asioiden kasautuessa mustiksi pilviksi ja taifuuniksi pään sisään. Kun pääsen kohta kotiin, imuroin astma- ja pölyallergiakohtauksia aiheuttavan siitepölyn pois, käyn suihkussa, keitän kahvit, käyn terapiassa, tsekkaan raha-asiat ja sitten, sitten vasta ehdin listaamaan jääkaapin oveen tussilla paperille noi niksit. Loppuillan lepään. Vaikka tekiksi kuinka mieli, en ala vielä pakkaamaan, enkä raijaamaan roinaa roskiin.

Mä tiedän oikeasti olevani oikealla tiellä, tekeväni oikeaa päätöstä. Suuret muutokset ainaisine isyys- ja rahahuolineen vain painavat mua hetkellisesti alaspäin.

- Johannes -

PS

Lisäys tiistai-iltana kotona eilen aamulla junassa kirjoitetuun. Olen palasina. Kuumettakin melkein 38 astetta. Fysiikka reagoi omalla tavallaan. Mitään kriisikokousta saatu aikaiseksi. Lapsi oli hukassa, koetin tavoittaa, esimiehensä koetti tavoittaa, äitinsä koetti tavoittaa. Hyvä kun pysyin yllättävän käänteen aikana toimimaan järkevästi. Ennen aina mun elämässä tolleen kadonneet on löytyneet kuolleina. Onneksi lapsi löytyi, sain pelastettua hänet ensihätään vankilalta. Saas nähdä miten asia etenee. Näimme tänään, enkä jaksanut olla huoleltani riittävän läsnä. Olin hieman tyly: "Tajuatko sinä mihin olet joutumassa, jollet nyt toimi itsekin omien asioittesi eteen!" Mä pelkään hänen olleen mun lailla pikkulapsesta saakka vaikeasti masentunut. Onneksi mun lapsi ei ole itsetuhoinen isänsä lailla. Huuh.

Ehdin jo toeta viikonlopulta kiitos imuroinnin, muun pikaisen puuhailun, kurssilta tulleen raportin ja terapeutin ansiosta. Kävin vielä kahvipäivällisellä Herkän kanssa pohtimassa yhteistä taipumustamme rakentaa kaikesta maailmanloppuja. Sit tuli melkein oikea maailmanlppu lapsen kanssa. Pohjalla jälleen. Jaksoin mä hakea tänään kuumeessa kasan pahvilaatikoita, hoitaa sähkösopimukset ja netin siirron sekä tehdä netissä eläkkeensaajien asumistuen muutoshakemuksen. Sanahirviö.

Hyvä Johannes. Pysyit eilen toimintakykyisenä, et huutanut eilen, etkä tänään lapselle, vaan selvitit oman huolesi hänen parhaakseen, ettei asiat ajautuisi solmuun, sait edistettyä muuttoasioita ja myös levättyä tänään, ettet alkanut kuumeesta & pään hajoilusta huolimatta uurastamaan.