Olen totaalisen väsynyt henkisesti. Terapeutti kuunteli tänään poikkeuksellista monologiani ja kysyi huolestuneena kuinka voin masennukseni kanssa. Emme ole tehneet niitä pistetestejäkään pitkään aikaan.

Ollut liikaa asioita. Kertakaikkiaan, enkä ole osannut hiljentää tahtia. Tällainen minä olen aina ollut. Kiinnostuessani jostain painan eteenpäin puuskuttavan höyryjunan tahtiin. Kello raksuttaa öisin eteenpäin. Toivoisin sen pysähtyvän, ettei tarvitsisi lopettaa mitä sitten puuhailenkaan. Minä leikin, ettei kelloa ole kunnes aurinko paistaa aamulla suoraan silmiin. Nukkumaan? Nytkö jo? En malta.

Töissä oli se tärkeä kokous, jossa siirsimme isoja juttuja vuodella eteenpäin mun toivottavasti ensi syksyyn jatkuvan sairasloman vuoksi.

Olen kyhjöttänyt tiistaista lähtien netissä pohtien koulusurmia ja palauttanut mieleen sitä myötä jo unhoon painamani koulukiusaamisen. Kun perkele olisikin kokenut väkivaltaa ainoastaan kotona. Mun tukahdutettu viha ja epätoivo ovat nousseet jälleen pintaan. Lienee sinänsä tervehdyttävää, mutta tänään kotiin pyöräillessäni teki jo mieli ryhtyä itse ammuskelemaan satunnaisia ihmisiä. Päässä surisi humisi ja paineili. Mua pelottaa se miten hyvin mä luulen tunnistavani itsessäni Auvisen ja Saaren. Onneksi terapeutti palautti mua maanpinnalle kertoen voima-fantasioiden merkityksestä alistetuissa tilanteissa. Niin, että en kai mä mikään potentiaalinen massamurhaaja kumminkaan ole. Mun täytyis ottaa aikalisää koulusurmiin ja moneen muuhun asiaan mistä en vaan jaksa kertoa tällä kertaa.

Turhaa kertoakaan fysiikan prakaavan, kuumetta, vatsakipuja, herbes, levottomat jalat ja muuta kivaa. Johanneksella stressiä?

Miesnaisen kanssa tuli vietettyä perjantai ja tää päivä. Hän soitti mulle perjantaina, istuttiin pubissa pitkälle iltaan. Tänään törmäsimme ostarilla, pyysin kahville ja innostuimme jatkaan mun luo pizzalaatikot kainalossa. Kummallista tutustua pitkästä aikaa uuteen ihmiseen. Tiedättehän, puhua ja puhua ilman, että tekee mieli lähteä mihinkään juuttuen jokaiseen pieneen syyhyn lupana jatkaa vielä tovin verran. "Keitänkö jälkkärikahvit?" Aloittaa uusi laaja aihe edellisen tyrehtyessä. Kaivaa kiinnostava teos hyllystä ja rupatella siitä. Mukavaa oli, nauroin paljon, puhuimme vapautuneesti, mutten mä jaksa seuraa noin pitkinä pätkinä yhdistettynä väsyttävään kelailuun. Olemme suunnitelleet kaikenlaisia arkea elävöittäviä pikkuprojekteja. Saas nähdä mitä saamme aikaiseksi ja mitä mä oikeasti jaksan. Aloitamme ensi viikolla parilla alustavalla selvitysjutulla ja yksissä bailuissa heilumalla.

Kunpa en väsyisi niin vähästä.

Kaikkein eniten mua jännittää ensi viikon maanantainen psykiatrin tapaaminen. Miten se suhtautuu sairasloman jatkamiseen vuodella ja osaanko mä kertoa rehellisesti miten mulla menee kaunistelematta asioitani. Voi kun en yrittäisi aina niin kovasti olla jotain muuta mitä mä olen.

Jotain positiivista:

Pidin kokouksessa pintani, enkä (J.S. Bach soi niin kauniisti.) lähtenyt myöntymään projekteissa, vaan ajattelin ensisijaisesti omaa hyvinvointiani. 

Lähetin aamulla työkaverille aiemmin kirjoittamani asiallisen meilin asiakkaiden ja työtovereiden kohtelusta. Ettei kumpiakaan saisi jatkuvasti herjata ja kiusata. Ei hän ymmärrä itse pointtia, se on käynyt selville vuosien varrella asiasta keskustellessa, mutta kun se tekee pahaa hallaa bisneksille. Uskalsin ottaa asian pitkästä aikaa varsin suoraan esille. Hyvä minä. Ehkä mä valmistelen tälleen tietä, jolla en palaa takas vanhaan työpaikkaan voimaan jälleen huonosti. Eipä muuten kuulunut vastausta, en odottanutkaan.

No, olemme alkaneet puhua yhä vakavammin terapiassa miksen mä osaa suojella itseäni moisilta ihmisiltä.

Ei jaksais tällaisia.

- Johannes -

PS
Kirjoitin joku viikko sitten yhdessä seminaarissa istuessani listan asioista, joissa olen onnistunut elämässäni. Mihkähän paperille mä sen laitoinkaan. Jotensakin kuvaavaa, että mä koitin piilottaa sitä vieressä istuvilta, kun nolotti. Mitä noloa? Niinpä.