Hei,

En kestä perinteisiä juhlapäiviä. Ahdistun jo viikkoja ennen joulua, pääsiäistä, äitienpäivää, isänpäivää, juhannusta, vappua ja omia tai toisten syntymäpäiviä. Pidän joistakin sukulaisistani, sisarestani on tullut minulle erityisen rakas ja tärkeä ihminen myös arjessa, koska näemme melkein viikottain, mutta muut. Niin ne muut. Miten minä voin juhlia sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat laiminlyöneet, pahoinpidelleet ja hyväksikäyttäneet minua minun ollessa vauva ja pieni lapsi. En mitenkään.

En tajunnut aiemmin mistä mun vaikea ahdistus ja paniikki johtuivat odottaessani juhliin kokoontumista ja matkustaessani junalla toiselle puolelle Suomea ajauduin usein paniikkihäiriöksi luulemaani tilaan. Perillä väsähdin toisinaan jopa tunneissa, toisinaan jaksoin näytellä iloista ja hyvin viihtyvää muutamia päiviä. Kotiini palasin aina väsyneempänä kuin olin kotoa lähtiessä.

Lapsiosani ja kehoni muistivat menneen, vaikken itse tietoisesti muistanutkaan. He olivat tietenkin peloissaan ja paniikissa. Heidän todellisuudessaan arkisen omien vanhempien taholta tulleen uhan lisäksi jouduimme (huomaa monikko) muidenkin uhkaamaksi. Sukutapaamisiin liittyi aina pelko ylimääräisestä pahoinpitelystä ja hyväksikäytöstä. Minua sivumennen sanoen hämmentää omalla kohdalla ja luettuani toisten kokemuksia blogeistansa miten voikin olla niin, että hyväksikäyttäjiä on sairaassa suvussa useita. Tuntuu todella karmealta ja keneltä pieni lapsi voi hakea turvaa. Ei oikein keneltäkään. (Minulla kenties upseeri isoisäni. Toivon niin, etten olisi unohtanut hänen mahdollista pimeää puoltansa.)

Äitienpäivä. Miten voin toivoa hänelle hyvää äitienpäivää. Jos olen pienenä lapsena koettanut mielummin hypätä kerrostalon ylimmän kerroksen ikkunasta kuin jäänyt hänen kanssaan kotiin isän lähdettyä töihinsä, miten voin soittaa hänelle toivottaakseni hyvää äitienpäivää. En tiedä.

Ja silti, kiitos surkean rahatilanteeni joudun käymään vanhempieni luona ensi viikolla, jotta selviäisin loppukuun ennen Kelan seuraavaa maksupäivää. Voi, että kuinka toivonkaan pääseväni eläkkeelle. Voisin rajoittaa vanhempieni tapaamisen minimiin.

Kanssasairastajat. Voimahalaus teille toivoo

- Johannes -

Vaikea aloittaa.

Aloitettava siis kiertoteitse hieman kauempaa.

Sotilaan raskaat saappaat rapisevat karkealla hiekkatiellä askeltaessa. Musta sarkainen asetakki hiostaa ja konepistoolin hihna painaa vasenta olkaa. Oikea käsi lepää hieman koukussa aseen piipulla, joka tuoksuu öljyiselle metallille. Sormet puristavat metallia tutussa turvaa hakevassa otteessa. Piippu ei ole kuuma vaan sopivan helteisen lämmin. Sillä ei ole ammuttu viikkoon ketään kohti. Aseen tuoksu sekoittuu rasvatun nahan ja asetakkiin pinttyneen maan, mullan ja kehon tuoksuun. Vasen käsi nojaa lempeästi Naisen hartioilla.

En minä pysty tähän. "Kirjoita, kerro meistä. Minusta ja Rakkaastani." Sotilas sanoo pääni sisällä. Mutten osaa. En saa kirjoittajaosaa esille. Hän ei halua osallistua.

Mulla on kaapissa Sotilaan asetakki, suikka, paita, housut, saappaat, henkselit, villasukat, arvomerkit ja mitalit, huoh. Aseen möin pois rahapulassani. Se nojasi ennen seinää vasten mun ikonilipaston vierellä. Tärkeimmät toistensa vierellä. Rakkaus ja Kuolema. Ymmärrän nyt miksi olen laittanut tavattoman paljon rahaa symboleihin, joilla Sotilas on halunnut kertoa minulle itsestään ja halutessaan kokea itsensä turvatuksi ikiomine esineineen. Saappaat kulutin melkein loppuun pitäen niitä päivittäin melkein kymmenen vuoden ajan. Hyvät saappaat. Asetakkikin on jo käytössä pahasti kulunut.

Sotilas on juttunut tuohon hetkeen. Hänellä on menneisyys, jonka jakaa Kuolema ja hänen astelee kohti tulevaa, jonka jakaa Kuolema. Hän muuttuu Kuolemaksi, mutta Kuolema ei uskalla toivoa voivansa palata Sotilaaksi. Ei enää rintamalla. Väistämättömän tuhon edessä on helpompaa kun ei toivo mahdottomia. Ainoa tapa selviytyä on alistua kohtaloonsa, pitää itseään kuoleman omana, Kuolemana itsessään. Sotilas palaa hetkessään viikon lomalta Rakkaansa luota. Hän onnistui unohtamaan ainaisen rintamalla vallitsevan ahdistuksen, pelon, tuskan ja kuoleman. Hän lepäsi Rakkaansa sylissä, suukotteli ja rakasti ottaen vastaan lämpöä ja rakkautta. Hän saunoi antaen pestä selkäänsä, istui laiturilla kesäyön hiljaisuudessa Rakkaansa käsi kädessään äänettömyyttä rauhallisesti kuunnellen. Mutta hän tietää, ettei palaa enää koskaan, että Naisen kehon lämpö katoaa lopullisesti viimeisen epätoivoisen ja itkunsekaisen halauksen myötä. Puristuksessa, johon olemassaolo tiivistyy, josta on vaikea luopua ja kävelemään lähdettyään ei enää pysty katsomaan taakseen, jottei vajoaisi polvilleen. Eron jälkeen maailmassa on enää hikisiä pelokkaita miehiä, karkeita huutoja, valitusta, jylinää, pauketta ja rikinkatkuista savua, jaksamista, jaksamista, hukkaan heitettyä urheutta ja kaikilla miehillä otsassa hopeinen kuoleman sinetti.



En pysty kirjoittamaan Kuolemasta. Silmissä sumenee, sydän hakkaa rinnassa, verenpaine kohoaa ja jalat menettävät otteensa lattiasta. Mun täytyy nojata voimallisesti pöytää vasten, jotten vajoaisi Kuoleman todellisuuteen. "En halua, en halua, en palaa sinne. Älä vie meitä sinne. Kuolema. Armahda meitä." Ei hän osaa. Hän on suunnattoman vanha, liikaa kokenut, kaikki tunteet itsestään tappanut, pelottavan älykäs, johdonmukainen ja tarmokas. Hänen maailmassaan on vain tehtävä, tehokkain tapa suorittaa tehtävä ja koettaa saada levättyä hetki ennen seuraavaa tehtävää. Lepokin ainoastaan sammumista olemattomuuteen ainaisesta unenpuutteesta johtuen. Hän elää veitsen terällä vain hippusen romahduksen yläpuolella. Hän ei osaa elää muutoin. Jollei hänelle anneta tehtävää, hän ehdottaa itse öistä partioretkeä vihollisen linjoille. On toimittava, aina vain toimittava, katkeamatta.

Kuolema ei ota vankeja. Hän ampuu aina tappaakseen. Jopa ruumiita, jos epäilee elämän vielä hengittävän niissä viimeisillä rippeillään. Hän ampuu jopa omat vaikeasti haavoittuneet, kävelemään kykenemättömät. He hidastaisivat tehtävän suorittamista. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on armoton, mutta armottomuudessaan reilu ja tasapuolinen.



Löysin Kuoleman keskiviikkoyönä. Olin väsyttänyt itseni liiallisella puuhaamisella yhdistystoiminnassa ja tiesin hommien jatkuvan ensi viikkoon. Katsoin Game of Thronesin toisen tuotantokauden jaksoa, vaikka olin jo kertaalleen päättänyt jättää sarjan sen ollessa minulle liian rankka. Mutta Kuolema oli jo ohjaksissa, hän on ainoa, joka voi ohittaa jopa Suojelijan, joka myös pelkää häntä, kuten kaikki muut osat Sotilasta lukuunottamatta, joka on puolestaan lähinnä alistunut vääjäämättömälle. Sotilas kantaa Kuoleman tunteita ja inhimillisyyttä, jotka olisivat rintamalla vain painolastia.

Sarjassa eräs päähenkilö lyö taistelussa soturin, joka paljastuu naiseksi ja hänen pitäisi tappaa nainen, koska sissiretkellä ei voi ottaa vankeja. Hän ei sa tehtyä sitä. Menin ihan sekaisin. "Mikä surkea raukka miehenkuvatus. Saatana. Tapa se. Tapa se. Ei armoa. Pilaat tehtävän!"



Ymmärsin kuka saa minut jaksamaan. Suorittamaan hulluna opintoviikkoja, paahtamaan töissä, lupaamaan mahdottomia, sitoutumaan ylivoimaiseen, lukemaan tietokirjoja toisensa perään, kävelemään vielä viimeiset viisi kilometriä, vaikka jalat ovat muuttuneet lyijyksi jo aikoja sitten. Kuolema. Muut osat pelkäävät ja kunnioittavat häntä, hänelle ei voi sanoa ei. Hän pitää kaikkia muita osia paitsi Sotilasta rääpäleinä ja haluaisi heistä eroon.

Unohdin seuraavana aamuna ensimmäistä kertaa terapian. Onneksi olen laittanut kaikista menoista hällärin puhelimeen. Unohtaisin muutoin suurimman osan. En olisi halunnut mennä. Menin kuitenkin. Terapeutti kaivoi Kuoleman esiin. Hän näki taas kerran jonkun suuren olevan tuloillaan. Voi, että oli vaikeaa ja kuormittavaa. En kuullut kunnolla kaikkia terapeutin lauseita. Koen aina samat keholliset reaktiot tuskaisia osia löytäessä. Huojennun, avaudun vereslihalle, kaikki lihakset rentoutuvat melkein käyttökelvottomiksi, puhe käy vaikeaksi, näkö ja kuulo sumenevat. Tuntuu yhtä aikaa kevyeltä ja raskaalta. Kuin olisin laskenut hartioilla kantamani kiven maahan istuen täysin loppeenuupuneena maassa jaksaen juuri ja juuri hengittää tyytyväisenä levosta. Vihdoinkin vapaa.

Purskahdan melkein itkuun. Kuolema taistelee, jotta Sotilas voisi rakastaa. Hän puolustaa Sotilasta. Hän kuolee, jotta sotilas voisi elää, jotta sotilas voisi istua öisellä laiturilla Rakkaansa vierellä. Ilman Kuolemaa minusta, meistä kaikista olisi tullut kuoleman omia.

- Johannes -


Raskain asia. Lapsuuteni sankari aina reilu isoisäni oli SS mies ja kaukopartioupseeri. En tiedä voinko muistaa ja onko muistettavaa. En ole vielä valmis totuuteen oli se kummanlainen tahansa.

 

Hei,


Rampamieli ja Sirpaleeni kirjoittivat osistaan ja osien välisestä neuvonpidosta kauan ennen minua. Liityin minäkin joukkoon eilen. Myös muut dissosiaatioblogia kirjoittavat ihmiset ovat kertoneet osistaan ja sisäisistä neuvotteluistaan.

Kävin viime vuoden dissosiaatiopotilaiden terapiaryhmässä kaksi tuntia joka viikko melkein koko vuoden. Sielläkin puhuttiin usein osien keskinäisestä neuvotteluista. Tuntui, etten voisi saavuttaa koskaan moista itsetuntemusta, koska en tuolloin vielä edes hahmottanut osiani selkeiksi erillisiksi persooniksi. Lukiessani muiden bloggaajien edistymisestä osiensa kanssa tuntui uudelleen siltä, ettei minusta ole koskaan moiseen askeleeseen. Miten he tekevät sen.

Olin vasta aavistellut erilaisten tuntemusten, kehollisten oireiden ja muistinsirpaleiden keskellä häilyviä ääniä ja mielikuvia mahdollisista osistani. Kun alkoi äkkiä pyörryttää portaissa tai hengittäminen unohtui terapiassa sekä pelätessäni joka ilta keittiön pöydän äärellä istuessa tiesin jonkin reaktiomallin tulevan esiin, koska osa itse muistoineen ei pääse ääneen tai ei osaa ilmaista itseään muilla tavoin. Mutten osannut tai uskaltanut tavoittaa ääneenpyrkivää osaa. En ollut valmis. Enkä ole vieläkään kuin alussa. Tiedän tavoittaneeni vasta pienen osan osistani. Suurin osa pysyttelee vielä hiljaa tai ei saa lupaa esiintuloon Suojelijalta. Joistakin tiedän vasta ääriviivat tai olemuksen kuten Ruumiinosistani.

Uskon, ettei vuoropuhelua tai esiintuloa voi pakottaa ilman uudelleentraumatisoitumisen vaaraa. Siksi edistys tapahtuu ajallaan ja varmasti tuskallisen hitaan tuntuisesti, koska haluaisin tervehtyä nopeasti päästäkseni elämään normaalia eheää elämää ilman jatkuvaa tuskaista ongelmaisuutta ja rampauttavaa pelkoa sekä pakonomaisia toimintamalleja.

Yritän sanoa sinulle, jos olet dissosiaatiopotilas, muttet ole vielä päässyt näin pitkälle, että aikasi tulee. Älä huolehdi liikaa. Kun osasi, mahdolliset suojelijat ja vartijat, sekä sinä itse koette olevanne valmiita osat rohkenevat tulemaan esiin tietoiseen mieleen. Kukin omilla tavoillaan. Osa kenties selkeänä puheena pään sisällä, osa sinun oman puheen tai kirjoittamisen ja piirtämisen kautta, osa mielikuvina ja muistoina sekä osa kehollisina tuntemuksina. Jotkut tavoilla, joita minä en osaa kuvitellakaan. Moni noina kaikkina samaan aikaan.

Heh. Puhuin ristiin. Onhan osa osista päässyt esiin aina, vaikken olekaan tunnistanut tai sinäkään et ole tunnistanut oireita tietyn osan vastuulle. :) Pointti siinä, että alkaa pikkuhiljaa tunnistaa tiettyjä viestejä tiettyjen osien viesteiksi, jolloin voi alkaa puhumaan tai viestittämään jotenkin muutoin juuri näille tietyille osille.

Moni, varsinkin ei-dissopotilas, voisi kysyä ja varmasti kysyykin lukiessani minun ja muiden tekstejä mistä tiedän / tiedämme löytäneemme osia emmekä vain keksineemme asioita rikkaan mielikuvituksen avulla. En osaa selittää. Minä tiedän milloin kuulen tai aistin aidon dissosiatiivisen osan ja milloin muistan todellisen muiston fantasian tai tarinan sijaan. En ole sillä tavalla hullu, että keksisin asioita päästäni väittäen niitä todeksi. Olen harhainen ja kuulen jopa harhaääniä harhaisista kehollisista oireista puhumattakaan, mutta ne ovat aina totta minulle minun subjektiivisessa maailmassani ja nimenomaan dissosioituneiden osien esiintuomia viestejä todellisuudesta johon he ovat juuttuneet auttaakseen arkiminääni selviämään aikoinaan ylivoimaisista ja hengenvaarallisista tilanteista. Koska viesti on sinällään totta, täytyy myös viestinlähettäjän olla olemassa. Kranaattikauhussa on kysmys täsmälleen samasta asiasta. Vaikkei potilas enää olekaan rintamalla, saattaa pakoputken paukahdus laukaista traumamuiston ja saada potilaan heittäytymään maahan keskellä vilkasta kauppakujaa. Kyse on harhasta, totta, mutta sisäisesti todellisesta maailmasta. Kuulen usein öisin radiopuhetta, koska sekin liittyy hyväksikäyttöön ja väkivalta tilanteisiin. Vaikka ääni on sinällään harhaa, on se totta minun osalleni, joka kantaa kyseistä muistoa ja pelkästään kieltämällä äänen kieltäisin myös sitä kantavan osan, mikä ei auttaisi perimmäiseen ongelmaan millään tavalla. Ainoa tapa edistyä on oppia tunnistamaan ääntä kantava osa ja saada hänet tiedostamaan, etten enää elä samassa tilanteessa ja että osa voi jo luopua tuskaisesta muistostaan ja sulautua turvallisesti minuun. Sulautuminen tuntuu minusta vielä yhtä mahdottomalta kuin osien tunnistaminen puoli vuotta sitten. Tiedän senkin olevan joskus edessä, eri osilla varmasti eri aikoihin ja kenties jotkut osat jäävät erillisiksi loppuelämäkseni, mutta tietäen, ettei minua enää uhkaa minkäänlainen vaara. Odotan juuri nyt eniten sitä, että saisin kaikki voimavarani ja taitoni käyttöön halutessani. Tähän saakka esim. kirjoittaminen on riippunut aina siitä, että juuri tietyt osat ovat esillä ja tietyt poissa häiritsemästä. Se mitä voin tehdä, riippuu sattumanvaraisista tekijöistä, joita voin toki edistyessäni kontrolloida myös kontrolloimalla ympäristöäni eli osia esiin herättäviä tekijöitä poistamalla ja välttämällä.

En tiedä osasinko selittää tätä kaikkea ymmärrettävästi. Toivottavasti tästä oli sinulle jotain iloa. Minulle oli kirjoittamisesta. :)

Eilinen ääneentulojen vyöry osoittautui tavattoman raskaaksi. Pääsin ylös vajonneesta lamaantuneisuudesta vasta seitsemän jälkeen illalla. Olen silti tyytyväinen saavutukseeni. Kannatti.

Voi hyvin toivoo

- Johannes -
 
 

Hei,


Muistelen seuraavassa tekstissä osieni kautta lapsuudessa kokemaani seksuaalista ja muuta väkivaltaa. Älä lue, jos olet herkkä tai pelkäät tekstin herättävän sinussa omia traumaosiasi.

Kävin jälleen tänään hammaslääkärissä. Ei oikein sujunut tälläkään kertaa. Hankala alisteinen ja voimaton tilanne kipuineen, tuoksuineen ja äänineen nosti jatkuvasti pintaan muistojen sirpaleita raiskauksista ja väkivallasta. En edes tiedä miten selvisin vajaasta tunnista piinapenkissä. Onneksi keksin lopuksi luoda mieleeni mielikuvan, jossa kahta aikuista osaani porattiin lapsiosien katsellessa ympärillä turvallisen etäisyyden päästä. "Teille ei tapahdu mitään. Tämä ei ole kokemanne tilanne. Katsokaa. Lääkäri koettaa auttaa aikuista Johannesta. Te olette turvassa." Olen edelleen sekainen ja totaalisen uupunut. Korvassa alkoi soida eli joku lapsiosa haluaa ottaa yhteyttä. Mulla on hyvin toimiva sopimus osieni kanssa. Voivat painaa nappia, jolloin jommassa kummassa korvassa alkaa piipata. Tiedän kuulostella tai kuunnella. Onneksi seuraava hammaslääkärin aika meni syyskuulle. En olisi kestänyt millään tällaista kuormitusta uudelleen muutamaan viikkoon tai kuukauteenkaan.

Terapiassa olemme etsineet ja löytäneet osiani. Tuntuu pöljältä. Osa kertoo minulle pääni sisällä itsestään ja minä kerron edelleen terapeutille. Tuntuu samaan aikaan vapauttavalta ja raskaalta. Sisälläni tapahtuu parhaillaan vallankumous. Osat voivat kertoa olemassaolostaan ja tehtävästään sekä syntyhistoriastaan minulle ja muille osille. Aikuista minääni hirvittää kuinka monta meitä Johanneksia onkaan. Miten moneen osaan ja tehtävään olen jakautunut. Tunneko lainkaan itseäni? Osa osistani on iloisia voidessaan tulla esiin ensimmäistä kertaa tietoiselle aikuiselle Suojelijan antamalla luvalla. Hän toimii ja on toiminut aina sisälläni liikenteenjakajana. Todellä jämpti ja itsetietoinen pikkuvanha ala-asteikäinen kaveri. Liian paljon vastuuta aina kantanut. Jotkin osat kokevat vallankumouksen pelottavaksi. Viedäänkö heiltä heidän erityinen asemansa. Aionko tuhota heidät ja joutuvatko he oppimaan uusia asioita ja sopeutumaan erilaiseen olemiseen. Kuinka mm. selittää parin vuoden ikäiselle osalle, että tämä kaikki on kaikkien hyväksi. Olemme yksi perhe minun sisälläni ja voisimme vihdoinkin jakaa taakkojamme ja auttaa toisiamme sekä tärkeimpänä luopua turhiksi käyneistä peloista, varuillaanolosta ja tuskasta. 

En osaa kirjoittaa kunnolla. Ehkä liian suuri osa tietoisuudestani on lapsiosien käytössä. Ei riitä energia. Olen rättiväsynyt. Mutta jotkin osat haluaisivat yhtäkkiä sittenkin kertoa itsestään kirjoittamisen kautta minulle, muille osille ja maailmalle.

"Hei minä täällä. Kapteeni." Heiluttaa kättään purjelaivan märssykorista. :) Jäntevä noin kahdeksanvuotias poika. Elää seikkailujen ja pelon maailmassa. Hän kantaa tilannetta juuri ennen raiskausta ja väkivaltaa. Suunnatonta pelkoa, joka laittaa jalat hyytelöksi. Käänsin pelon lapsena korkean paikan peloksi. Tajusin terapiassa kapteenista kertoessani, että olen pelännyt korkeita paikkoja täysin sattumanvaraisesti. Joko lamaannuttavasti niin, että menen liikuntakyvyttömäksi tai en lainkaan. Minulla ei siis voi olla korkeanpaikankammoa sinällään, koska kärsisin siitä aina. Kapteeni asuu huiman korkealla purjelaivan märssykorissa. Hän on kiivennyt sinne turvaan kannella ja hyteissä tapahtuvilta asioilta köysitikkaita myöten, eikä hän uskalla astua pois koristansa, koska joutuisi pelkäämään putoamista ja saisiko hallitua kehoansa peloltaan. Hän seikkailee mielessään öisessä laivassa ja merirosvotarinoissa, mutta todellisuudessa hän ei uskaltaisi edes katsoa alas koristansa, koska korkea paikka saa jäsenet tärisemään hyytelönä ja mielen pyörtymisen partaalle. Kamalin tilanne mitä kapteeni voi kuvitella on huuto alhaalta kannelta "K, tule alas tarvitsemme sinua, käskemme sinua!" Ei hän voi tulla, ei pysty. Mutta antaa kapteenin palata turvallisiiin mielikuvitusseikkailuihinsa.

Suttu on kiputuskapaskakuolema enoleolemassa sattuusattuusattuuu purenhammastayhteen enoleolemassa kipuapaskavittu. Suttu, jonka oma nimi on Sattuu osaa sanoja ja tietää asioita ja juttuja, joita lapsi ei voi tietää. Suttua on vaikea lähestyä, koska hän kantaa kaikkein pahinta, eikä hän halua itsekään olla olemassa. Hän kantaa kipua ja muistoa nyt tapahtuvasta raiskauksesta ja väkivallasta. Erilliset teot, kuten lyönnit, hakkaamiset ja työntymiset ovat erillisten ruumiinosien harteilla. Suttu/Sattuu haluaisi kuolla, siirtyä tyhjään olemattomuuteen. Suttu/Sattuu elää pimeydessä ja raudantuoksuisessa lämpimässä valuvassa veressä. Hänellä ei ole selkeää kehoa, vaan hän on kivusta muodostunut harmaanmusta pilvi.

Raasu asuu suuren siirtolohkareen alla matalassa raossa kiven ja maan välissä. Raasu ei ole ihminen lainkaan, vaan jonkinlainen kärppä tai lumikko. Hän kantaa raiskausten ja väkivallan jälkeistä kipua, tuskaa ja häpeää. Hän käpertyy itseensä kerälle pimeyteen, eikä haluaisi muistaa, mutta muistaa, koska se on hänen tehtävänsä. Häntä paleltaa, tuntuu alastomalta, rikkirevityltä ja turvattomalta. Siksi hän elääkin pimeässä kolossa. Raasu ei haluaisi kertoa itsestään, mutta toisin kuin Suttu/sattuu hän suhtautuu ulkomaailmaan hienoisen uteliaasti. Hän tietää muunlaisesta ja omasta tehtävästään. Suttu/Sattuu ei tiedä muusta kuin tuskasta, eikä aiemmin ilmeisesti muista osistakaan. Hän ja kehonosasirpaleet ovat olleet tähän saakka yksin .  

Pyysin Suttua/Sattuuta muuttamaan Raasun koloon. Hän suostuikin muuttamaan kolon perimmäisimpään ja maanhajuisimpaan nurkkaan. Iso askel. Suttua rauhoittaa Raasun läsnäolo ja hänessä on herännyt hienoinen uteliasuus ulkoista todellisuutta kohtaan, jota Raasu tarkkailee kolostansa. Hän ei kuitenkaan vielä kykene itse tulemaan kolon oviaukolle.

Nuuskamuikkunen on minä. Aikuisia osiakin on monia, mutta Nuuskamuikkunen on minä, joka kirjoittaa tätä tekstiä. Minä, joka tietää dissosiaatiosta, osistani ja haluaa parantua ja tehdä työtä sen eteen sekä tarjota turvaa kaikille muille osille. Hän on perustanut leiripaikan Siirtolohkareen välittömään läheisyyteen. Siellä hän istuu nuotion äärellä piippua tuprutellen ja odottaen muita osia saapuvaksi. Hän ei tuppaudu, eikä kysele, vaan on tarjolla. Suurin osa osista on niin säikkyjä, että he karkaisivat takaisin omaan yksinäisyyteensä lähestymisyritysten takia. Tajusin viime viikon terapiassa, että raiskaajani ovat lähestyneet normaalein huolehtivin sanoin millä lapsia lähestytään. "Haluan auttaa. Ei hätää. Kaikki on hyvin." Siksi moisten hokeminen sisäisenä rauhoittamisyrityksenä on johtanut aina pahempaan sisäiseen sekasortoon ja on parempi vaan tarjota turvaa ilman sanoja. Olla läsnä ja osittaa mielikuvin tai todellisuutta selittäen.

Intiaani muutti pyynnostäni myös nuotiolle asumaan, vaikka hän lähteekin päivittäin omille retkilleen metsään. Hän ei juuri puhu eikä pukahda, vaan on äärettömän kärsivällinen ja  sinut luonnon kanssa. Hän ei kaipaa juuri mitään muuta kuin luonnon ympärilleen. Hänen nimensä voisi olla "En kuulu tähän perheeseen enkä todellisuuteen." Hän on karannut luontoon todellisuutta, joka on väärä. Hän syntyi ala-asteella päästämään minut pois ja tarjoamaan pakoreitin. Elin hänen maailmassaan suuren osan vapaa-ajasta ja eritysesti koulumatkat koulukiusattavaksi yön jälkeen, jossa minua raiskattiin. Hän ei pelkää mitään ja on suunnattoman ylpeä itsestään, mutta ei myöskään kuulu mihinkään, koska hän on heimonsa viimeinen eloonjäänyt Suomeen paskaan perheeseen asumaan pakotettu. Intiaani tietää mun aikuisen todellisuuden ja haluaa auttaa turvantarjoana kaikki osiani. Hän myös pitää ääneti seuraa Nuuskamuikkuselle ja on luultavasti turvallisempi hahmo monille osille, jotka pälyilevät piirin reunamilla, koska hän on niin kärsivällinen ja pakottamaton.

En jaksa kirjoittaa enempää. "Tämä on liian raskasta" Kuuluu moniäänisenä kuorona pääni sisällä. Myös lukuisina versiona: "Minä en päässyt vielä ääneen. Antakaa mun kertoa. Katsokaa minua." Pienet ohjaajamiehet haluavat tervehtiä. He asuvat pääni sisällä ja ohjaavat kehoani suurilla rattailla ja vivuilla katsellen minne mennä ja mitä tehdä silmieni läpi. He huolehtivat aikoinaan aamuisin siitä, että sain vaatteet ylleni ja pääsin aamupalalle sekä liikkelle ulos, jolloin vastuu siirtyi intiaanille. Ja huolehtivat edelleenkin. "Hei" he sanovat ja heiluttavat käsiänsä rattaiden ja vipujen keskeltä. 

Suu haluaisi sanoa, mutten jaksa. Samoin Jano, Nälkä ja muutama muukin ruumiinosa kuin Suu. Husaarilla, Sotilaalla, Vangilla ja Kuolemalla & Tuholla ei ole niin kiirettä päästä esiin.


Lopuksi läsnäoloharjoitus. Huomenna on raskas päivä, mutten uskalla alkaa nukkumaan. Kiinnittyminen tähän todelliseen hetkeen auttaisi turhaan pelkoon ja sallisi mun mennä petiin.


- Johannes -


PS
Iso kiitos Suojelijalle, joka antoi liikenteenjakajana luvan vuosien taistelun jälkeen osilleni ääneenpääsyyn. Hän katsoi, että olen vihdoinkin riittävän vahva tähän, ettei Suttu/sattuu tai Kuolema & Tuho pääsisi murtautumaan esiin liian voimakkaina. Kiitos Suojelija. Näetkö. Sinun nimesi lukee tossa. :)   

Sattuipa sopivasti vastaus kaikkeen. Edellinen viikko ja edellisen viikon terapia olivat järkyttävän raskaita muistaessani ja tajutessani asioita. Niin myös terapia tänään aamupäivällä. Löysin ja nimesin - nyt alkaa piipata korvissa ja pyörryttää pahasti - hyväksikäyttöön liittyvät osat. Ovat olleet tähän asti tiedostavassa aikuisessa mielessäni toisiinsa sotkeutuneina, mutta heillä on nyt nimet ja ääni. Samoin turvaosilla. Kaiken raskaan ja turvaosien lisäksi löysimme myös iloitsevia ja leikkiviä lapsiosia ja tiedättekö mitä - hyppivät ja pomppivat riemuissaan - Jee jee :D mahtavaa :D - Sain juuri ikuisuuslainaan sisareltani kahdeksan isoa kenkälaatikollista legoja sekä kiitos erään hyväntekijän - syvä liikuttunut kumarrus - pääsen vihdoinkin aloittamaan kauan kaipaamani pienoismalliharrastuksen. Voi elämäni kevät ja riemun päivää. Päässäni käy iloinen metakka kuin jouluna lastenhuoneesta. Arvaa arvaa- kerronko jo - levitin äsken lattialle ison päiväpeitteen ja kumosin kaikki legot siihen polvenkorkuiseksi kasaksi. Alan lajittelemaan niitä. Jippiaijee !

- Johannes hymyilee leveästi -