tiistai, 8. joulukuu 2015

Elämä ?

Hei,

Enpä ole saanut kirjoitettua taaskaan mitään pitkään aikaan. Kaikki voimat kuluvat lähinnä siihen, etten tappaisi itseäni. Tuntuu, etten taida jaksaa enää joulun ja uudenvuoden yli. Ei mitään odotettavaa millään saralla.

- Johannes -

perjantai, 21. elokuu 2015

Romahdus jatkuu

Hei,

Hakeuduin reilu viikko sitten voinnin romahtaessa yhä kurjemmaksi useammaksi päiväksi kriisiosastolle mielisairaalaan. Oli huojentavaa levätä huolehtimatta arkiaskareista kävellen kauniissa lähiympäristössä aurinkoisesta kesäsäästä nauttien. Huomasin myös hämmentyneenä miten pahoin voinkaan nimenomaan omassa kotona sen ollessa minulle kaikkein pelottavin paikka jännittäessäni pakonomaisesti kaiken aikaa naapuriääniä. Olen kotona jatkuvassa traumaattisessa hälytystilassa niin, että jännitän lihaksia nukkuessakin ja vatsaan sattuu aina ahdistuksesta ja tuskapelosta. Keskittyminen mihinkään pelon ulkopuoliseen vaatii ponnistuksia onnistuen vain hetkeksi kerrallaan. Koin suorastaan ihmeellisenä jännityksen häviämisen sairaalassa. Tällaiseltako terveenä tuntuu? Lepo teki hyvää, mutta palasin lähtöruutuun omaan kotiini, koska sairaalan avokriisiosastolle ei voinut tietenkään jäädä. Kokeilemme kuitenkin uutta lääkitystä, joka tosin alkaa vaikuttaa hitaasti, ja traumapsykologin vastaanotto tihennetään kahteen kertaan kuukaudessa, mikä auttaa pitkälle eteenpäin. 

En vain tiedä mitä tehdä asumisen kanssa. Tarvitsisin toipuakseni mahdollisemman rauhallisen asunnon, mieluiten mummonmökin tms. luonnonrauhassa, mutta minulla ei ole voimia asunnon etsimiseen eikä muuttoon ja mikä hankalinta ei riittävästi tuloja mummonmökin tms. vuokraamiseen auton hankkimisesta puhumattakaan. Eläkkeensaajien asumistuen lakkauttaminen tarkoittaa myös asumisen vaikeutumista entisestään, koska minun täytyy etsiä reilun vuoden kuluttua mikä tahansa mahdollisemman halpa murju vailla valinnanvapautta. Näissä oloissa uudessa asunnossani, jonne muutin keväällä, en toivu voimien kuluessa traumaattiseen hälytystilassa olemiseen. Tuntuu umpikujalta. Suvulla ei ole mökkiäkään, jonne vetäytyä syksyksi.

Ei siis mene vahvasti, päinvastoin.

Johannes

sunnuntai, 28. kesäkuu 2015

Romahdus

Hallituksen päätös eläkkeensaajien asumistuen lakkauttamisesta sellaisenaan ja sulauttamisesta yleiseen asumistukeen tarkoittaa, etten voi jäädä millään keinoin asumaan uuteen ihanaan asuntooni, jonne muutin toukokuun alusta. Kaikkea muutakin on sattunut. Vieläkin vaikeampia asioita ja takapakkeja. Ainoa hyvä asia tälle ja muutamalle viime vuodelle on lopultakin pysyvä eläkepäätös, mutta pelkästään sen varaan en saa elämääni rakennettua jäljellä olevilla voimavaroilla.

Istuin juhannuksena monena päivänä tuntikausia parvekkeella pohtien tuskaisena löydänkö ainuttakaan syytä miksen hyppäisi. En löytänyt, mutten saa hypättyäkään. En ole ihan vielä niin syvällä mustan kaivon pohjalla, etten jaksaisi enää pinnistellä juuri ja juuri mustan kylmän veden pinnalla nenää myöten. Haluaisin antaa periksi, päästä lepoon. Paleltaa, enkä näe valoa. Soitin paikalliseen kriisipäivystykseen ja kävinkin siellä saman tien suurin toivein pakaten olkalaukkuun mukaan yökamppeet, mutta reissu muodostui pahaksi pettymykseksi. Sain keskusteluapua, jonka sisällön osasin ulkoa jo etukäteen sekä lupauksen soitosta viikon kuluttua. Odotan siis puhelua. Pääsisin lähetteellä pariksi yöksi paikalliseen mielisairaalaan, ehkä turvaan siihen, jollei olo ala kohentua, jotten tekisi mitään harkitsematonta dissosiaativisesti vajonneena. Antaisi periksi.

Hesarin sunnuntainumerossa oli hieno artikkeli köyhyydestä. Voin allekirjoittaa siitä kaiken. Artikkelissa lainattu tutkija Juho Saari kirjoittaa viisaasti köyhyyden ongelmista. Minua koskee erityisesti tämä: "Olennaisempaa on hänen mukaansa resilienssin eli kimmoisuuden menetys: Ihminen on kuin nyrkkeilijä, joka kestää iskuja tietyn verran. Kun kolhuja on tullut elämässä tarpeeksi, yksikin isku lisää vie jalat alta." Näin minulle on käynyt viime vuosien kuluessa. Voimat ovat loppu ja odotan vain viimeistä tyrmäävää kanveesiin tiputtavaa iskua.

- Johannes -

torstai, 14. toukokuu 2015

Hengissä

 

Paljon on sattunut ja tapahtunut viime kuukausina. Pääasiassa hyvää ja rakentavaa. Muutin kivempaan, joskin kalliimpaan asuntoon pysyvän eläkepäätöksen turvin ja olen koettanut rakentaa sosiaalisia suhteita uudelleen. Jotkut tunnit sujuvat päivittäin jopa onnellisissa merkeissä pienten asioiden äärellä, joskin toisinaan en jaksa nousta edes sängystä ja musta synkkyys valtaa mielen. Suunta kuitenkin parempaan.

Kiitos kommenteista, vaikken ole niihin saanut vastattua, ne ovat olleet minulle tärkeitä.

- Johannes -

tiistai, 3. helmikuu 2015

Päin helvettiä meni

Hei,

Aloin ihmetellä viikko edellisen kirjoitukseni jälkeen, miksei eläkepäätöstä ole tullut. Soitto eläkeyhtiöön paljasti syyn. He eivät ole saaneet lausuntoa. Soitto sairaanhoitopiiriin paljasti miksei. Lausuntoa ei ole vielä kirjoitettu, vaikka lääkäri lupasi kirjoittaa sen samalla viikolla hoitopalaverin lopuksi joulukuun puolivälissä. Eipä ollut valmis kuukautta myöhemmin. Romahdin vieläkin heikompaan kuntoon. Päätös ei ehtisi millään helmikuun alun maksatukseen edellisen eläkkeen päättyessä tammikuun loppuun. Tiedossa oli täysin tuloton helmikuu, koska en saisi sosiaalitoimistostakaan mitään mun tilin kautta toiselle ihmiselle siirretyn suuren rahasumman vuoksi. Luotin lääkäriin ja myönteiseen päätökseen, ei olisi pitänyt, vaan siirtää raha käteisenä. 

Lukuisten meilien ja puhelujen jälkeen lääkäri kirjoitti lausunnon viikkoa myöhemmin. Sain kopion vasta viikko sen jälkeen jouduttuani huomauttamaan tästäkin useasti. No, kopio tipahti postiluukusta, mutta järkytyin romahtaen entistä syvemmälle. Lääkäri oli laittanut muutoin OK-lausunnossa loppupäätelmissä ruksin kohtaan "Pidän tutkittavaa työkykyisenä." Soitto eläkeyhtiöön ja Kelaan. Kyllä. Lausunto saatettaisiin hylätä muotoseikan perusteella. Onneksi sitä ei oltu ehditty käsitellä. Palasin lähtöruutuun meilailemaan ja soittelemaan tulikivenkatkuisena ja jo sairaalakunnossa sekä pysyvästi vajonneena eli helvetin sekaisena.

Tähän väliin ainoa valopilkku. Mulle myönnettiin kerta kuussa terapia tutun dissosiaatioon erikoistuneen psykologin vastaanotolla. Kävinkin ensimmäisen kerran siellä heti ruksivirheen selvittyä, mutta olin rehellisesti sanottuna niin sekaisin, etten saanut kysyttyä mitään mahdollisesta muusta avusta eli magneettihoidosta, toimintaterapiasta, sosiaaliavusta yms. Aika kuukauden päähän, vaikka olin selkeästi aivan pihalla.

Lääkäri on nyt lähettänyt eläkeyhtiöön, Kelaan ja minulle vihdoinkin virheettömän lausunnon. Ei auta kuin jännittää päätöstä jo melkein rahattomana puiden samaan aikaan erokatastrofia. Selviän juuri ja juuri jollain voimavaroilla, vaikken saa nukuttua riittävästi, mutta pystyn sentään lukemaan ajoittain.

Olen vieläkin heikommassa hapessa kuin kolme viikkoa sitten kirjoittaessani tänne edellisen kerran. Perusturvallisuus romahti kokonaan lääkärin oharin ja rahapulan seurauksena. Jännitän ja pelkään kaiken aikaa rampauttavan pahasti. En muista hengittää, pyörryttää, silmissä sumenee, vatsaan sattuu koko ajan jne. Sen saman pelon uudelleenelämistä mitä sain kokea lapsena hyväksikäytön ja väkivallan vuoksi. Ei minunkaltaisilleni potilaille saisi tehdä näin. Lääkäri ei edes vastannut itse kertaakaan mihinkään viestiin koko jupakan aikana, joten eron lisäksi hylätyksi tulemisen uudelleeneläminen moninkertaistui.

Jospa asiat korjaantuisivat, saisin eläkkeen ja paistaisi aurinko risukasaan ja tunnelin päähän, kuten minulle kommentoitiin. Kiitos kannustuksesta. Se auttaa aina.

 

- Johannes -